Suuri Kauneus (La Grande Bellezza) on ohjaaja Paolo Sorrentinon pastissi Federico Fellinin La Dolce Vita elokuvalle ja Roomalle. Suuri Kauneus on siis laatuelokuva Italian nälkään.

Jos rakastat italialaisia, Italian tempperamenttista kieltä tai olet lähdössä sinne päin matkalle, sinun on nähtävä tämä elokuva. Myös jos olet Fellinin elokuvien suurin fani juokse jo teatteriin. Jos mikään näistä ylläolevista ei kuvaa sinua, kannattaa Paolo Sorrentinon ohjaama elokuvakuvatimantti käydä silti hakemassa visuaaliseen galleriaasi pääsi sisälle, sillä se lunastaa lupauksensa suuresta kauneudesta.

Niinkuin italialaiset ovat ylpeitä omasta ruuastaan niin on elokuva ylpeä jokaisesta kohtauksestaan. On ihailtavaa kuinka jokaiselle yksityiskohdalle on annettu ajatus ja aikaa kankaalla. Suuri Kauneus on ehdottamasti visuaalisesti yksi runsaimmista elokuvista, mutta se ei tuota katsojalle ähkyä. Se on kuin tarkkaan harkitun ravintolaillallisen jälkeinen nautiskelijan loppuhuokaus, kun hän juuri on nielaissut jälkiruokalautaselleen viimeiseksi säästämänsä suklaapalan. Elokuvassa juhlitaan alussa 65-vuotiasta Jepiä. Hän on elänyt koko aikuisikänsä Rooman seurapiirikerman kasvattina tavoitellen seurapiirikuninkuutta. Mikään ei ole ollut tärkeämpää kuin hyvät juhlat ja oikealla räätälillä käyminen ja siitä puhuminen. Jep kuitenkin yhden kirjan nuoruudessaan julkaisseena kirjailijana tuntee tyhjyyden sisällään. Hän tavallaan nauttii tilanteesta ja onkin saanut seurapiirikuninkaan aseman, mutta pienetkin asiat kuten hiljainen hetki naapurin kanssa saa hänen mahtailevan itsetuntonsa järkkymään. Hän pohtii jospa kirjoittaisi kirjan elämästään, eli ”ei mistään”, mutta jokin estää häntä aloittamasta. Kun juhlat ovat alkaneet on vaikea heittäytyä niistä pois. Niinhän se on, ei surullisia uutisia halua kuulla ja tunteetkin on helpompi muuttaa tarkkaan opeteltuihin jäähyväissanoihin ja oikealla tavalla harjatun hautajaispukukankaan etsintään.

Keski-ikäisten krebaajien lisäksi Jep etsii tunnetta myös uskonnosta. Hän tutustuu Pyhään Mariaan, ryppyiseen vanhukseen, jota kättelemällä roomalaiset saavat toivoa jatkaa eteenpäin. Maria ei juurikaan Jepin järjestämillä illallisilla puhu tai syö, mutta hänen managerinsa intoilee sitäkin enemmän. Uskontokin tuntuu lopulta vain tuotteelta johon uskominen perustuu managerin oikeisiin sanoihin ja vanhan naisen järjettömään taikashowhun, joka lopulta ei ole edes niin ihmeellinen. Sekään ei Jepistä tunnu lopulta miltään.

Tavallaanhan Suuren Kauneuden aihe itsensä löytämisestä ja pinnallisuuden määrittelystä sinällään on moneen kertaan elokuvissa läpikäyty, mutta tässä sen käsittelyn kauneudessa on taika, joka vetää katsojan mukaansa. Elokuvan jälkeen olo oli virittynyt, mutta samalla kaksijakoinen: etsiäkö jostain kesäillan parhaat Jep-bileet vai suunnata kotiin teekannun viereen omaa elämää pohtimaan. Se ainakin oli varma että ilta elokuvan jälkeen tuntui hieman elokuvallisemmalta ja kauniimmalta, sillä niin hyvin oli elokuvat aistit virittänyt vastaanottamaan.

www.finnkino.fi