”The world where beautiful and bizarre take new forms.”

Oletko pohtinut todellisuuden ja epätoden rajapintoja? Miten syvälle voimme todellisuuteen kurkistaa ennen kuin se muuttuu kuvitelmaksi tai illuusioksi? Näitä asioita itse pohdiskelen useinkin ja niin myös ohjaaja legenda Michelangelo Antonioni 1966 ensi-iltansa saaneessa elokuvassaan Blow up – erään suudenman jälkeen. Elokuva kertoo valokuvaajasta, joka ikuistaa muotikuviin malleja työkseen ja työskentelee kamerallaan myös muuallakin kuin studiossaan. Kohtaukset, joissa katsoja tarkkailee ympäristöään tarkkailevaa valokuvaajaa, päästävät mielenkiintoisella tavalla lähemmäksi valokuvaajan mielen arkea, joka on täynnä jatkuvaa havainnointia ja yksityiskohtien näkemistä. Toki elokuva kuvaa luovaa tilaa joka äityy jopa maanisia elementtejä sisältäväksi epämääriseksi tunneviidakoksi, joten ei kaikkea voi yleistää, mutta uskon, että kuvaajat voivat kaikki jollain tavalla samaistua elokuvan jännään tunnelmaan.

Elokuvasta voi nauttia ilman kryptisyyteenkin asti meneviä pohdintoja. Blow up on 60-lukua parhaimmillaan. Swinging London-ilmiön aikakautta sisimmillään ja upeita muotihetkiä. Jos 60-luvun estetiikasta nauttii, tekee elokuvan jälkeen mieli vetää vielä paksummat kissarajaukset silmiin ja vähän lisää pöyhiä tukkaa. Blow up on mod-elokuvien klassikko-ydintä!

Näin itse tämän elokuvan ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana ja se tuntui erikoiselta,mutta kiinnostavalla tavalla. Koulu-ikäisenä nautin muotikohtauksista kimaltavista vaatteista ja mieletön studio tila jäi kiehtomaan verkkokalvoille. Sen jälkeen tämä elokuva on kestänyt monta katselukertaa ja joka kerta saan siitä enemmän irti. Mystinen trillerimäinen tunnelma tempaa mukaansa uudestaan ja uudestaan.

Blow up on nyt sunnuntain 11.2. klo 20 Orionin valkokankaalla ja todellakin suosittelen menemään katsomaan!

www.kavi.fi