”Jos yhden nyt ainakin menisin katsomaan…” Oletko kuullut tämän lauseen ajatuksissasi, kun Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalit ovat oven takana? Minä olen monesti ja itseni lisäksi ystäviltäni. Jos ei ajoissa orientoidu festareille saattaa osa lipuista mennä, mutta teen sen teille tänä vuonna helpoksi. 30-vuotis juhla-ohjelmisto on toki täynnä mitä kiintoisampaa katsottavaa ja poimintoja tulee myöhemmin tänne blogin puolelle lisää, mutta yksi on ehdoton must-see. 

Ykköspalkintopallille nostan Amanda Kernellin Saamelaisveri -nimisen draaman. Syitä on monia miksi tämä elokuva olisi syytä meidän kaikkien suomalaisten nähdä. Saamelaiset asuttavat nimittäin edelleen Suomea ja ovat vähemmistökansamme alkuperäiskansa määritelmällä. Valtavirta-kansalaisena sitä on eksynyt joskus katsomaan saamenkielisiä uutisia Yleltä tai lukenut saamelaisten tuohtumuksesta heidän kansanpukunsa väärinkäyttöä kohtaan muun muassa mainoksissa tai erityisesti keskustelua nostattaneessa videotaiteilija Jenni Hiltusen Grind-twerkkivideossa. Mutta siinä se juuri onkin, tietämys tästä mielenkiintoisesta kansasta. Tuntuu hullulta, ettei juuri tiedä mitään kansanryhmästä, joka kuitenkin elää suomessa ja on samalla yhtä suomalainen kuin omat sukulaiseni. Tämän tajusin, katsoessani Saamelaisveri elokuvaa ja vähän hävetti. Tajusin, kuinka suuri voima elokuvalla mediana onkaan kertoa asioista ja nostaa aiheita esiin tunteikkaasti vahvan tarinan kanssa.

Saamelaisveri elokuva on myös ajankohtainen siinä mielessä, että elokuvassa käsitelty tematiikka on hyvin heijasteltavissa tämän päivän pakolaiskeskusteluun. Voiko ihmisistä puhua massoina? Mitä tapahtuu, kun yleistetään? Missä menee rasismin raja? Pääsemmekö eroon juuristamme, jos haluaisimme? Elokuvassa nimittäin päähenkilö nuori Elle Marja haluaisi elää kuin tavalliset ruotsalaiset. Hän on kyllästynyt ”sirkuseläimenä olemiseen” ja uskoo pystyvänsä samoihin asioihin kuin muutkin Ruotsissa. Hän karkaa yhteisönsä luota Uppsalaan missä tapaa ruotsalaisia nuoria, mutta tulee heti ulkonäkönsä takia leimatuksi ”lappilaiseksi” ja vanhemmilla ihmisillä on häntä kohtaan ennakkoluuloja.

Elokuvassa on myös kiinnostava kohtaus, jossa Elle Marja kutsutaan osallistumaan juhlaseurueeseen, jossa mukana olevat antropologian opiskelijat kiinnostuvat hänen juuristaan. Vaikka heidän ei ole tarkoitus välttämättä asettaa Elle Marjaa ikävään valoon, heidän mielenkiintonsa tuntuu samalla myös hieman alistavalta kuin sormella osoiteltaisiin. Nämä kohtaukset ovat monitulkintaisia ja hyviä paikkoja miettiä myös omaa käyttäytymistään kohdatessaan erilaisia ihmisiä. Kohteleeko heitä samankaltaisina vai jollain tapaa ylhäältä päin? Olisi hienoa, jos oppisimme kunnioittamaan toisiamme ilman hierarkiaa.

Elokuvallisesti Saamelaisveri on taidokas ja tehokas. Se nostaa pintaan kyyneleet ja naurahdukset. Lapin maisemat saavat haaveilemaan ruskaretkestä ja Elle Marjan tahdontila tekemään omia ”oman elämän” -tavoitelistoja. Pääroolin näyttelevä Lene Cecilia Sparrok on mielettömän intensiivinen ja mielenkiintoinen näyttelijä valinta. Poro-kohtauksissa hän on kuin kotonaan, sillä ammattina hänellä on näyttelijän työn lisäksi poronhoitajan työt. Lene tulee vieraaksi Rakkautta ja Anarkiaa festivaaleille 16.9., joten häneltä on mahdollista päästä kunnioittavasti kysymään elokuvan teosta ja vaikka poron hoidosta. Kohdellaan toisiamme hyvin.

Ainiin ja muiden tärkeiden syiden lisäksi elokuva kannattaa tsekata ihan senkin takia, että se on kahminut palkintoja maailmalla. Muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla Parhaan esikoisohjauksen -palkinnon ja Göteborgissa Parhaan pohjoismaisen elokuvan -palkinnon.

Elokuva R&A :n sivuilla: https://hiff.fi/elokuvat/saamelaisveri/