Dokkarin täyteinen viikko takana. Docpoint-festivaali osoitti taas miten laadukasta dokkaria on nyt maailmalla ja kotimaassa tarjota ja tuntui siltä, että ohjelmistokattaus oli erityisen kiinnostava tänä vuonna. Poliittisuus näkyi myös vahvasti ohjelmistossa, mikä oli toki ymmärrettävää, lisäksi sosiaalinen media oli uutuus aiheena enemmän esillä. Vaikka näytöksiä ei enää festivaalin tiimoilta ole, elokuvia kannattaa väijyä Yleltä sekä seurata niitä niiden fb-sivuilla niin kuulee tulevista näytöksistä ja striimaus mahdollisuuksista.

Tässä pika-arvioni kahdesta Docpoint elokuvasta, jotka jäivät sydämeni ja mieleni kuvapankkiin huippusuorituksina. Molemmille antaisin tähtiasteikolla viisi tähteä!

Black Hole Mama (ohjaus. Heidi Piiroinen) 

https://player.vimeo.com/video/200132312″ webkitallowfullscreen=”” width=”640″>

BLACK HOLE MAMA Trailer from Heidi Piiroinen on Vimeo.

Valokuvaaja-tausta näkyy selkeästi kuvaustyylissä Heidi Piiroisen esikoiselokuvassa Black Hole Mama:ssa. Otot ovat kuin liikkuvia valokuvia, sommitelmat niin täydellisiä, että minkä tahansa hetken voisi pysäyttää onnistuneeksi stilliksikin. Aiemmin muunmuassa Vuoden Lehtikuva-palkinnon voittanut Piiroinen on kuvannut paljon ihmisiä. Tässä pääsemme sisälle ikäänkuin kuvaustilanteisiin. Jotenkin Piiroinen onnistuu todella hyvin tavoittamaan oleellisen kuvattavistaan ja on itsekin hyvin välittömän oloinen persoona dokumenttinsa näytöksen jälkeen pidetyssä Q&A-tilaisuudessa. Elokuva on tehty nollabudjetilla, mutta se ei kalva tulosta. Toivottavasti tällä taidon näytteellä heruu seuraaville elokuville rahoitusta paremmin. Jakomäkeläisistä kertova elokuva on vilpitön, elämän makuinen ja rohkea, mutta mutkaton henkilökuvaelma. Todella antoisaa katsottavaa, sekä kiinnostavia tyyppejä ja mahtavia sitaatteja pullollaan, kuten ”En mä tilannu tätä elämää. Mun elämä ei ole mikään pizza.” (Hippi)

The Land of the Enlightened (ohj. Pieter-Jan De Pue)

Tämä elokuva oli suorastaan ehkä parhain koskaan näkemäni dokumentti. Niin käsittämättömän kaunis kuvaus ja tarinan kerronta, sekä järkyttävä aihemaailma sai minut kirjaimellisesti haukkomaan henkeä elokuvissa. Ainakin olin melkein koko elokuvan ajan suu auki, niin että se oli aivan kuiva kun pääsin ulos salista. Oikeastaan olisin halunnut heti katsoa elokuvan uudestaan. The Land of the Enlightened oli elokuva jollaista en ole aiemmin nähnyt. Se oli niin pieteetillä tehty, että itkettää. Kahdeksan vuotta sen tekemiseen olikin elokuvan työryhmällä mennyt. 

Elokuvassa seurataan elämää sodan keskellä kuihtuvassa Afganistanissa. Kuvataan vuoristo solassa elävää lapsijengiä, joka elää ryöstäen karavaaneja, jotka kuljettavat mukanaan solissa timantteja ja opiumia. Välillä käydään myös sota-alueilla keräämässä maaminoja ja luoteja romukauppiaille. Opium on kuitenkin parasta valuuttaa ja saaliin kanssa lähdetään myös kosiomatkalle pikkutytön isän luo hakemaan lupaa avioliittoon. Tämän matkan tekee noin 10-vuotias jengiläinen. On käsittämätön ajatus, että elokuvan tapahtumat kaikki perustuvat tositapahtumiin. Ajatus siitä, että vaikeissa olosuhteissa vuoristossa asuu oikeasti tänä päivänäkin lapsia keskenään, jotka elävät pikku intiaanielämää. Elokuvasta välittyy kauniilla ja samalla karmaisevalla tavalla lasten lapsellisuus. Elämä on heille kuitenkin lasten leikkiä, mutta hyvin karua sellaista ja todellisuudessa hyvin kaukana siitä. Lasten lisäksi kuvataan myös jenkki-sotilaiden tukikohdassa nuoria solttupoikia, jotka bodaavat, puhuvat naisista ja  kuuntelevat teknoa, ja siinä sivussa välillä tulittavat ”ties minne”. Hekin tuntuvat kovin lapsellisilta. Käskyt tulevat vaan jostain ylempää ja tulittaminen on kuin jotain peliä pelaisi. 

Kohtaukset ovat hyvin elokuvallisia ja asetelmat täydellisiä. Silmä lepää karmaisevassa tarinassa liiankin hyvin. Elokuvan musiikki on myös erityisen nerokkaasti valittu. Klassisesta Bachista, teknoon ja räppiin keskellä vuoristoa. Tässä kahdeksan vuoden työ on hionut täydellisen timantin tarinasta joka on totta timanteista, opiumista ja miinoista, sekä lapsista, rakkaudesta ja sodasta.