TEATTERIVINKKI: Olipa kerran minä, minä ja minä
Vuoden alku tuntuu olevan melko itsekästä aikaa. Lupauksia tehdään itselle. Mietitään mitä minä nyt aion itsessäni parantaa. Tehdään päätöksiä, joiden päämäärä on parantaa omaa hyvinvointia ja pohditaan mitä minä nyt haluan ja miten sen saan. Ehkä se on hyvää vastapainoa joululle, jolloin perinteisesti muita ajatellaan ja lahjotaan, mutta ennen kuin lupaat mitään käy teatterissa. Nimittäin Olipa kerran minä, joka sai Kansallisteatterissa Pienellä näyttämöllä kantaesityksensä 25.11.2015, sopii erityisesti tähän alkuvuoteen. Varsinkin jos olet juuri tekemässä lupauksia tulevalle vuodelle tai muuttamassa itsessäsi jotain. Teos nimittäin pistää miettimään. Uskon, että se ei päästä ketään helpolla.
Olipa kerran minä on näytelmäkirjailija Heini Junkkaalan käsikirjoitus ja Milja Sarkolan ohjaus, jonka nimen alaotsikossa lukee “Narsistin kootut totuudet”. Teemana on siis narsismi ja sen eri muodot. Lavalla näyttelijät joutuvat narsismin riepoteltaviksi usealla tasolla roolihenkilöidensä kautta, mutta myös ulkoisesti ohjattuna Näytelmäkirjailija-hahmon kautta. Tämä kirjailija nimittäin seuraa meidän katsojien kanssa esitystä koko ajan kommentoiden ja valillä aggressiivisestikin muunnellen esitystä tahtonsa mukaan. Välillä hän jopa kyselee yleisöltä mielipiteitä, vaikka ei olekaan niistä lopulta kovin kiinnostunut. Toisaalta näytelmä kuvaakin keskeneräistä näytelmää, jota vielä harjoitellaan. Me katsojina joudummekin ikäänkuin keskelle Kansallisteatterin harjoituksia. Puhun tarkoituksella me-muodossa, sillä narsismi on asia joka herättää lähes kaikissa negatiivisia väristyksiä. Siitä myös usein ajatellaan, että ”juu kyllä tiedän yhden narsistin, mutta eihän minussa mitään”. Koko taudin kuvaankin kuuluu ettei sitä tunnisteta. Syy aina jonkun muun ei minun. Siksi olikin mielenkiintoista miten esityksen edetessä ja lavan täyttyessä useista eri hahmoista aina Breivikistä Mika Ahoon ja arkiseen pariskuntaan, sitä huomaa samaistuvansa eri tilanteissa välillä narsistiin ja välillä uhriin. Ei nyt tietenkään kaikkiin hahmoihin, mutta hetkiin lavalla.Tämä tuntuu hurjalta, mutta toki myös täytyy tässä välissä muistuttaa, että kaikkea narsismia ei pidä sekoittaa sairaanloiseen narsismiin.
Tehokkuutta lisää myös se, että teos on todella nopeatempoinen ja tilanteet muuttuvat. Lavasteet vaihtuvat ja tahti on kova, mutta katsoja onnistuu pysymään matkassa, niin hyvin näyttelijät pitävät imussa. Lähes kolmetuntinen narsismi pläjäys voi kuulostaa raskaalta, mutta suosittelen kaikille lämpimästi matkaa itseen tämän kautta ja uuden vuoden lupausten tekoa vasta tämän terapiasession jälkeen.
