TEATTERIVINKKI: Tavallisuuden aave ja vaade
Ollaanko me niin säästeliäistä porukkaa, että kukat ostetaan vasta hautajaisiin ja kauniit sanat säästetään kuolleelle?
Miksi tunteitaan vaikeaa näyttää? Onko Suomessa vain totuttu olemaan hiljaa vai ollaanko me ihan tunteettomia? Näihin pohdintoihin jään, kun lähden Q-teatterin Tavallisuuden aave näytöksestä. Saara Turusen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä pureudutaan nimensä mukaisesti tavallisuuteen. Ensimmäisessä kohtauksessa perheen äiti esittää toiveen: haluaisin vain että olisimme tavallinen perhe. Tästä lähtee kamppailu poikkeavuuksia vastaan. Tuntuu, että roolihahmoilla on pelko ei ole vain toivetta olla normaali vaan pelko erilaisuudesta.
Näytelmässä on joukko kohtauksia, joissa käydään läpi suomalaisuuden maneereja ja jotka sisältävät paljon niitä kiusallisia hiljaisia hetkiä kun joku porukasta ei toimi totuttujen tapojen mukaan. Maneerit ovat vedetty niin tappiinsa, että häät ja hautajaisetkin tuntuvat samanlaisilta. Baarissa nautinto syntyy oluen juonnista ja jos tanssijalakaa vipattaa kannattaa se toive toteuttaa niin ettei kukaan näe ja salata moinen. Eihän suomalainen mies tanssi. Hauskana vertauksena tähän on taas espanjalaisista tuntemamme kliseet. Espanjalainen mies on hymyilevänä, lantio liikkuu ja intohimo leimuaa. Suomalainen ei uskalla edes katsoa päin.
Erilaisuudesta puhuminen on pakolaiskriisin myötä nousseen rasistisen ilmapiirin takia tullut taas ajankohtaiseksi, mutta näytelmä ei mielestäni alleviivaa tätä yhteiskunnallisista tilannetta vaan ikäänkuin mainitsee sen sivulauseessa. Tavallisuuden aave herättää meidät ajattelemaan ihan kantasuomalaisten keskuudessa vellovaa vaikeutta suhtautua uusiin ja erilaisiin tapoihin olla ja ajatella. Se ikään kuin vie rasismikeskustelun sen juurille, sinne missä syrjittiin toista koulussa jättämällä se porukasta viimeiseksi ja suomalaisiin perhedraamoihin, joissa mielenterveydesta vaietaan ja apua ei haeta, ennemmin katsotaan hiljaisuudessa ongelmia läpi sormien. Saara Turusen tekstissä käsitellään myös asioista puhumisen vaikeutta. Kun joku nostaa ongelman tapetille se helposti maalataan vaikeaksi ihmiseksi niin kuin näytelmässä miehensä kummallisia touhuja ihmettelevän vaimon käy.
Aihetta voisi käsitellä hyvin raskaallakin tavalla, mutta näytelmä onnistuu naurattamaan niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Seuralaisenikin sanoi, että ”oli niin hauskaa, että hammasraudat melkein lensivät suusta!” Näyttelijöiden työ on tarkkaa ääripäissä vierailua välillä ollaan kuin Kaurismäen elokuvassa, josta käväistään Pat ja Mat animaation henkisessä huumorissa ja mennään aina siihen ääripäähän kun lavalla huudetaan kuin eläin. Laura Birn erityisesti yllättää monipuolisuudellaan ja vielä Teak:ssa opiskeleva Antti Heikkinen tavallaan muuttaa ilostuttava veikeys surulliseksi. Hienovaraista näyttelijän työtä!
http://www.q-teatteri.fi