Ladataan...
Vinku-Iita

Laitoin ranttaliksi ja palkkasin itselleni personal trainerin vuodeksi. 

En siksi, että olisin ryhävalaan kokoinen ressukka (jälkimmäistä en siis ole, ensimmäistä kyllä) ja haluaisin mahtua tavoitefarkkuihin. Ryhdyin puuhaan siksi, että tarvitsin järjen ääntä hiljentämään vaativan minäni. Siis sen, joka asettaa itselleen tavoitteet, joissa on mahdoton onnistua ja syyttää sitten itseään, kun ei onnistu. Haluan olla kolmekymppisenä hyvässä kunnossa ja haluan joskus myös lapsia. Lapseni ansaitsevat terveen ja hyväkuntoisen äidin. 

Saattaa olla, että fyysistä minua lähtee samalla, se olisi oikeastaan tarkoituskin. Mutta en suostu enää ikinä kuuntelemaan, kun toinen ihminen kertoo, miten minusta ei saa aktiivista kuvaa, miten kiloni saattavat olla este saada parisuhde ja miten hoikkana olisin enemmän itseni näköinen ja ennen kaikkea viehättävämpi. Nämä kommentit ovat kauniisti sanottuna kammottavinta roskaa, mitä olen aikuisen ihmisen suusta kuullut ja kaiken lisäksi vielä epätosia. Minussa on ylimääräistä, mutta ylimääräisyys ei ole koskaan haitannut arkeani, liikuntaa tai parisuhteitani. 

Olen aika paljon seuraillut ihmisten onnistumistarinoita. Ne motivoivat ja ovat muutenkin upeita sankaritarinoita. Kuitenkin yksi asia häiritsee minua ja toivon, etten koskaan sorru samaan: 

Lähes järjestään ihmiset kauhistelevat "ennen" -kuviaan. He haukkuvat itseään ja kertomuksista paistaa läpi ajatus siitä, ettei ennen laihdutettuja kiloja ollut oikeastaan edes ihminen. 

Hevonkukkua, sanon minä. 

Minulla on enemmän huonoja peilipäiviä kuin hyviä peilipäiviä. Silti en salli itseni ajatella, että elämäni kauniina ihmisenä alkaisi vasta, kun olen höylännyt itsestäni puolet pois. Tälläkin hetkellä voin katsoa jotakin kuvaa ja ajatella, että onpas onnistunut. En suostu olemaan kokoisekseni hyvännäköinen, koska minulla on oikeus olla kaunis juuri tällaisena. 

Meikkaan, pukeudun nätisti, laitan hiukset, seison ryhdissä, hymyilen. Voisin painaa neljäkymmentä kiloa ja kulkea rytkyissä, jättää hiukset pesemättä ja vetää otsan ryppyyn. Tuskin olisin sen kauniimpi. 

Haluan ajatella vuoden kuluttua, että olen koko ajan paras versio itsestäni. Tottakai on kivaa huomata, että jo kuukaudessa kasvot ovat kaventuneet kuten myös muutkin mitat, mutta kyllä minä kuukausi sitten pystyin katsomaan itseäni peiliin ja toteamaan, että olen näkemääni suht tyytyväinen. Pukeuduin nätisti silloinkin, pidin huolta itsestäni ja hymyilin. 

Tottakai minulla on huono itsetunto, mutta ei sillä laardin kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä. Kyllä minä ajattelen hyvinkin synkkiä asioita omasta olemuksestani ja kehostani, mutta koska haluan rakastaa itseäni, minun on vaiennettava ne äänet. Itseni rakastaminen tarkoittaa myös sitä, että näen peilissä kasvot, jotka ovat minun, ne ovat kauniit ja piste. Kauniiksi voin sanoa niitä siksi, että kyseessä ei ole objektiivinen ja mitattava asia. Jonkun silmissä tämäkin petolinnun naama on varmasti nätti ja samalla tavalla kuin en ole kaunis ollakseni läski en myöskään dissaa sitä, että se joku on todennäköisesti hyvin hukassa oman elämänsä ja mielenterveytensä kanssa. 

Sitten kun alan jakaa omaa onnistumistarinaani haluan ajatella itseäni ennen muutosta rakkaudellisesti. Minä en ole kammottava ja ruma mätisäkki nyt, vaikka olisin bikinifitness-kunnossa kahden vuoden päästä. En halua ottaa itsestäni kuvaa vanhoissa vaatteissani ja todeta, että on se nyt ihan kamalaa, kun silloin sopivat vaatteet ovat nyt tällaiset että hyi, en olisi ansainnut elää. Sen sijaan ajattelin säästäväni jonkun kivan vaatekerran näistä kokonumeroista hyväksi muistoksi. Että voin katsoa jotakin vaatetta ja todeta, että tuo oli tosi hyvännäköinen päällä, näytin siinä hyvältä. 

Personal trainerin korvaamattomuus on kyllä tullut todeksi jo tässä kuukauden aikana. Kun tulin flunssaan ja jäin sisälle lepäämään en ajatellut, että nyt olen epäonnistunut, kaikki meni kirjaimellisesti läskiksi ja säälinpä tässä itseäni ja itken karkkipussiin. Ajattelin, että rakastan ruumistani niin paljon, että annan sille nyt sen, mitä se tarvitsee: Lepoa ja ruokaa, josta se kiittää. Näiden kahden viikon aikana kutistuin pari senttiä ja oivalsin, että tämä harmillinen tauko kirkasti minulle sen, että minulla on hikoilemaan jo ikävä. 

En varmastikaan kaipaa takapuoltani, mutta niin ilkeä en itselleni saa ikinä olla, että ajattelisin, että kauneuteni ja kelpaavuuteni olisi sen koosta kiinni. Ja jos joku muu ajattelee niin, en tarvitse sellaista ihmistä elämääni. 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Vinku-Iita

En tiedä, mikä tämä blogi on. En ole määritellyt sen rajoja kovin tarkkaan, mutta eipä minun tarvitsekaan. Tämä blogi on minun omaisuuttani ja kertoo minun elämästäni. Jos minua huvittaa, tämä voi olla hetken ruokablogi. Jos olen tehnyt sievän silmämeikin, tämä voi olla meikkiblogi. Jos minulla on jokin kuolleena syntynyt ajatus, tämä voi olla kuolleiden ajatusten blogi. Politikointiblogi minulla on erikseen, mutta voi olla, että joskus ajan niitäkin ajatuksia tänne, niitä kun ei voi minusta täysin erottaa. 

Päätin alkaa silloin tällöin julkaista täällä myös muita tekstejä kuten nyt runoja. En tiedä, kiinnostavatko ne ketään, mutta minua ne kiinnostavat ainakin sen hetken, kun niitä kirjoitan. En väitä niitä hyviksi, mutta kyllä maailmaan sontaa mahtuu. Ja itse asiassa jos tarkkoja ollaan, tämän blogin ensimmäinenkin teksti on kirjoittamani ruonontapainen sanahelinä. 

 

Kuivia kohtiani, ikävästä uurteessa 

lohkeilevat käteni aukoivat silkkipaperilla vuorattuja paketteja,

sovittivat uusia vanhojen viereen.

Viima kävi joka yö, se kävi yhä sietämättömämmäksi, 

aamuisin löysin itsestäni aina eilistä enemmän vikoja. 

 

Istui olkapäälleni kevään ensimmäinen muuttolintu 

tein uuden järjestyksen ja heitin silkkipaperit pois, 

maaliskuussa alkoi tuoksua aurinko. 

Avasin kaikki kaappini ja otin sinut kämmenelleni, 

suljin nyrkkiini lumet parvekkeen kaiteelta.

 

Me selvisimme,

me selvisimme siitä 

minun nahkani loi uusi vuodenaika, 

sinä soit sen pinnalla heleämmin kuin aikoihin. 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Vinku-Iita

Ollakseni näin epäskeptikko kuin ihminen voi suurin piirtein olla, olen hirvittävän taikauskoton. Kun näen mustan kissan juoksevan tien yli, ainoa toiveeni on, että se (tai oikeastaan hän) pääsee turvallisesti kotiin. Jos kuljen tikapuiden alta, en ajattele mitään. Lasin särkyessä alan yleensä etsiä laastaria, enkä ainakaan ole tietoinen siitä, että sirpaleet olisivat tuoneet minulle mainittavammin onnea. Perjantai kolmastoistakin on siten minulle vain päivämäärä muiden joukossa tai ainakin melkein. 

Ensimmäistä kertaa muistan perjantain ja 13. päivän yhteyden alakouluvuosiltani. Oli nuutinpäivä, ja kulmakunnan lapsoset päättivät yhdistää voimansa ja lähteä kuppaamaan karkkia. Kaikki muut näyttivät asuissaan cooleilta, minä viisikymppiseltä. Äitini missio kautta aikain on ollut saada minut näyttämään keski-ikäiseltä. Myös silloin, kun täytin seitsemän vuotta. Ekaluokalla näytin vanhemmalta kuin seitsemänkymppinen äitini nyt. Minut puettiin lentoemännäksi, sen muistan, mutta oikeasti pukeuduin vain keski-ikäiseksi tantaksi, jolta ei silloin eikä kyllä oikeastaan sen jälkeenkään ikinä kysytty, mitä oikein mahdan esittää. 

Pukeutumisasia ei kuitenkaan ole yhteydessä siihen, miksi päivämäärän niin kirkkaasti muistan. Sen sijaan muistan silloin ajatelleeni päivämäärän ja auton takapenkillä liiskana olevien karamellien yhteyttä. En muista, mitä tapahtui. Ehkä joku istui karkkien päälle, se saatoin jopa olla minä. Alakouluikäisen mielestä syöntikelvottomat karkit kuitenkin tuntuivat siltä, että karma osoittaa suoraan päin näköä ja irvailee, minkä ehtii. 

Aikuisena miellän minkä tahansa arkipäivän uhkaksi. Siinä, missä tiistai on kestouhka ja torstai voi olla täynnä joko toivoa tai raivoa, jokaiseen viikonpäivään sisältyy potentiaalinen uhkatekijä. Elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki voi sekunneissa mennä reisille ja nurkan takana on takuulla uusi syy kunnon itkupotkuraivareille. Jokainen aikuinen tietää tämän ja jos muuta väittää, epäilen asioiden kaunistelua. 

Entä tämä päivä? Heräsin kuolemanväsyneenä makeiden yöunien jälkeen. Heräsin, kun katsoin peiliin ja tajusin näyttäväni kasarirokkarin ja lampaan risteytykseltä. Itse asiassa näytin Joey Tempestin ja Laten aviottomalta lapselta sillä erotuksella, että aivan kaikki pennut lajista riippumatta ovat yleensä suloisia. Kesytin tilanteen hirvittävällä määrällä silikonia (ja nyt en tarkoita sitä, että olisin vetänyt huomion hiuksista laajalla kaula-aukolla) ja suoristusraudalla. 

Työpäivässä oli paljon hyvää. Pienin hyvä ei ollut voitto, joka lankesi jokaperjantaisesta käkikelloarvonnasta. En voi tietenkään tässä nyt kertoa, mihin tuolla käkikellolla viitataan - edes koulussa kun ei olla niin tylsiä, että arvottaisiin into piukeana joka perjantai tirolilaiskello -, mutta sanotaanko niin, että olen tehnyt pyhän lupauksen olla kirjoittamatta blogia käkikellon kanssa. 

Tähän asti näyttäisi siltä, että taikauskoni puute on hyvin perusteltua. Toisaalta, kello on vasta niin vähän, että vannomatta lienee paras. Susi on tullut ennenkin lampaan vaatteissa. Viimeksi tänä aamuna oikein tupeerausten ja glittereiden kanssa. 

Pages