Vähemmän minua ei ole rakastettavampi minä

Laitoin ranttaliksi ja palkkasin itselleni personal trainerin vuodeksi. 

En siksi, että olisin ryhävalaan kokoinen ressukka (jälkimmäistä en siis ole, ensimmäistä kyllä) ja haluaisin mahtua tavoitefarkkuihin. Ryhdyin puuhaan siksi, että tarvitsin järjen ääntä hiljentämään vaativan minäni. Siis sen, joka asettaa itselleen tavoitteet, joissa on mahdoton onnistua ja syyttää sitten itseään, kun ei onnistu. Haluan olla kolmekymppisenä hyvässä kunnossa ja haluan joskus myös lapsia. Lapseni ansaitsevat terveen ja hyväkuntoisen äidin. 

Saattaa olla, että fyysistä minua lähtee samalla, se olisi oikeastaan tarkoituskin. Mutta en suostu enää ikinä kuuntelemaan, kun toinen ihminen kertoo, miten minusta ei saa aktiivista kuvaa, miten kiloni saattavat olla este saada parisuhde ja miten hoikkana olisin enemmän itseni näköinen ja ennen kaikkea viehättävämpi. Nämä kommentit ovat kauniisti sanottuna kammottavinta roskaa, mitä olen aikuisen ihmisen suusta kuullut ja kaiken lisäksi vielä epätosia. Minussa on ylimääräistä, mutta ylimääräisyys ei ole koskaan haitannut arkeani, liikuntaa tai parisuhteitani. 

Olen aika paljon seuraillut ihmisten onnistumistarinoita. Ne motivoivat ja ovat muutenkin upeita sankaritarinoita. Kuitenkin yksi asia häiritsee minua ja toivon, etten koskaan sorru samaan: 

Lähes järjestään ihmiset kauhistelevat ”ennen” -kuviaan. He haukkuvat itseään ja kertomuksista paistaa läpi ajatus siitä, ettei ennen laihdutettuja kiloja ollut oikeastaan edes ihminen. 

Hevonkukkua, sanon minä. 

Minulla on enemmän huonoja peilipäiviä kuin hyviä peilipäiviä. Silti en salli itseni ajatella, että elämäni kauniina ihmisenä alkaisi vasta, kun olen höylännyt itsestäni puolet pois. Tälläkin hetkellä voin katsoa jotakin kuvaa ja ajatella, että onpas onnistunut. En suostu olemaan kokoisekseni hyvännäköinen, koska minulla on oikeus olla kaunis juuri tällaisena. 

Meikkaan, pukeudun nätisti, laitan hiukset, seison ryhdissä, hymyilen. Voisin painaa neljäkymmentä kiloa ja kulkea rytkyissä, jättää hiukset pesemättä ja vetää otsan ryppyyn. Tuskin olisin sen kauniimpi. 

Haluan ajatella vuoden kuluttua, että olen koko ajan paras versio itsestäni. Tottakai on kivaa huomata, että jo kuukaudessa kasvot ovat kaventuneet kuten myös muutkin mitat, mutta kyllä minä kuukausi sitten pystyin katsomaan itseäni peiliin ja toteamaan, että olen näkemääni suht tyytyväinen. Pukeuduin nätisti silloinkin, pidin huolta itsestäni ja hymyilin. 

Tottakai minulla on huono itsetunto, mutta ei sillä laardin kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä. Kyllä minä ajattelen hyvinkin synkkiä asioita omasta olemuksestani ja kehostani, mutta koska haluan rakastaa itseäni, minun on vaiennettava ne äänet. Itseni rakastaminen tarkoittaa myös sitä, että näen peilissä kasvot, jotka ovat minun, ne ovat kauniit ja piste. Kauniiksi voin sanoa niitä siksi, että kyseessä ei ole objektiivinen ja mitattava asia. Jonkun silmissä tämäkin petolinnun naama on varmasti nätti ja samalla tavalla kuin en ole kaunis ollakseni läski en myöskään dissaa sitä, että se joku on todennäköisesti hyvin hukassa oman elämänsä ja mielenterveytensä kanssa. 

Sitten kun alan jakaa omaa onnistumistarinaani haluan ajatella itseäni ennen muutosta rakkaudellisesti. Minä en ole kammottava ja ruma mätisäkki nyt, vaikka olisin bikinifitness-kunnossa kahden vuoden päästä. En halua ottaa itsestäni kuvaa vanhoissa vaatteissani ja todeta, että on se nyt ihan kamalaa, kun silloin sopivat vaatteet ovat nyt tällaiset että hyi, en olisi ansainnut elää. Sen sijaan ajattelin säästäväni jonkun kivan vaatekerran näistä kokonumeroista hyväksi muistoksi. Että voin katsoa jotakin vaatetta ja todeta, että tuo oli tosi hyvännäköinen päällä, näytin siinä hyvältä. 

Personal trainerin korvaamattomuus on kyllä tullut todeksi jo tässä kuukauden aikana. Kun tulin flunssaan ja jäin sisälle lepäämään en ajatellut, että nyt olen epäonnistunut, kaikki meni kirjaimellisesti läskiksi ja säälinpä tässä itseäni ja itken karkkipussiin. Ajattelin, että rakastan ruumistani niin paljon, että annan sille nyt sen, mitä se tarvitsee: Lepoa ja ruokaa, josta se kiittää. Näiden kahden viikon aikana kutistuin pari senttiä ja oivalsin, että tämä harmillinen tauko kirkasti minulle sen, että minulla on hikoilemaan jo ikävä. 

En varmastikaan kaipaa takapuoltani, mutta niin ilkeä en itselleni saa ikinä olla, että ajattelisin, että kauneuteni ja kelpaavuuteni olisi sen koosta kiinni. Ja jos joku muu ajattelee niin, en tarvitse sellaista ihmistä elämääni. 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *