Kun elämä antaa sitruunoita, niistä pitää tehdä pastaa

Suhtautumiseni ruokaan on kaksijakoista. On päiviä, jolloin tahdon siitä vain ja ainoastaan mahdollisimman paljon ravintoaineita mahdollisimman vähällä energialla. Tämän pitäisi päteä suurimpaan osaan päivistäni, sillä muuten loppuu mittanauha kesken ja lempifarkuista pamahtaa nappi. Se ei olisi kivaa. Toisaalta on päiviä, jolloin minä viis veisaan siitä, mitä lautaselleni ja napaani päätyy, kunhan se on hyvää.

Hyvän määritelmä on hankala sikäli, että minä tykkään kananmunista ja kidneypavuista. Olen karppimyönteinen vegetaristi, enkä minä sitä olisi, ellen minä pitäisi vähähiilihydraattisesta kasvisruoasta – järjenvastaistahan sellainen olisi. Toisaalta joskus ajatus keitetyistä perunoista on niin houkutteleva, että niitä on pakko saada. Enkä minä sitä sano, jos minuun iskisi sietämätön himo saada pekonia tai paahtopaistia, voisin niitäkin napaani ahtaa. Pääasia olisi, ettei lihansyönnistä tulisi lähellekään jokapäiväistä. 

Tykkään olla ruoan suhteen trendikartalla. Seuraan ruokaa aiheena erilaisista medioista ja tiedän, mistä puhutaan ja mitä syödään. Nythän syödään sitruunapastaa. Mutta minäpä olen syönyt sitruunapastaa jo pitkään!

Sitruunapasta on ruokalaji, jota voin tarjoilla melkeinpä missä tilanteessa tahansa. Sovellan sen valmistustapaa hiukan sen mukaan, milloin ja kenelle sitä tarjoilen. Viimeksi sitruunapastan aika koitti hiihtolomalla, jolloin sain valmistaa ruokaa itseni lisäksi myös toiselle. Ei ollut ihan candlelight supper, mutta tunnelmaltaan melkein.

 

 

 

Kuten ruokalajin nimikin jo kertoo, tarvitaan pastan lisäksi kosolti sitruunoita. Mieluiten luomua, sillä luomusitruuna yksinkertaisesti maistuu paremmalta ja sen kuorta ilkeää raastaa pastan joukko. Jos tykkää kovasti kirpeästä, voi joukkoon pusertaa neljän sitruunan mehun. Jos omistaa tehokkaan sitruspuristimen, saa sitrusfriikki jo kolmestakin irti riittävästi. Sanoisin siis, että voimalliselle puristelijalle ja aroille makunystyröille kaksi. Heikkohauiksiselle kirpeyttä rakastavalle yksilölle voi kastikkeeseen upottaa neljäkin sitruunaa ilman, että mitään pahaa tapahtuu.

Kastike aloitetaan sillä, että kattilan pohjalle sulatetaan kunnollinen möntti voita. Kunnollinen on jälleen varsin subjektiivinen kokemus, mutta parisenkymmentä grammaa riittää. Jos haluat kastikkeesi maistuvan kuolleelta kissalta, käytä toki margariinia.

Sulaneen voin sekaan yhdistetään sitruunoiden mehu ja ripaus suolaa. Seosta ei sen enempää tarvitse keitellä, enkä oikeastaan kyllä tiedä, mitä tapahtuisi, jos soosi alkaisi tässä kohdassa kovasti kuplia ja kiehua. Riittää, että sitruunamehu sekoaa kunnolla lämpimään voihin. Liemi on kauniin keltaista. Ei ruskeaa.

Kun ensimmäinen vaihe on saatu päätökseen, lisätään joukkoon pari desiä kermaa. Kerman laatu on jälleen makuasia. Arkena tulee lorautettua kevyempää transrasvavalmistetta, kohtuudella käytettynä kuohukerma tappaa transrasvoja hitaammin. Sitäpaitsi kuohukerma on paremman makuista.

Tässä vaiheessa soosia saa jo hiukan kuumentaa eli keittää kasaan. Se saa kuplia kauniisti ja saostua silmissä. En jättäisi kuitenkaan vahtimatta. Vastoin parempaa tietoa väitän, että pohjaan palanut kastike olisi pilalla.

Kun liesi miedolla lämmöllä pitää kastiketta lämpimänä, paistetaan mielellään valkosipulivoissa kesäkurpitsaviipaleita, jotka veistellään juustohöylällä. Viipaleet kutistuvat melko äkkiä ja saavat pintaansa myös hieman ruskeaa väriä. Sitä mukaa, kun ne valmistuvat, kipataan ne kastikkeen joukkoon. En tykkää sekoittaa sitruunakastikkeeseen mitään ihmeellistä maustemaailman kakofoniaa, mutta valkosipulilla maustetut kesäkurpitsat sopivat hyvin joukkoon.

Lopuksi on syytä muistaa juustoasia, sillä kaikki muu paitsi juusto on turhaa. Jos sattuu olemaan mietojen juustojen ystävä kuten minä, voi kastikkeen joukkoon kipata sata grammaa mustaleima- tai punaleimaemmentalia. Se riittää minulle. Oikein hienossa tilanteessa voi pastajuuston jättää toki erikseenkin, mutta koska pidän sulaneen juuston mausta ja suutuntumasta, heitän sen viimeisenä kastikekattilaan ja sekoitan. Ihmisen makuhermoilla siunattu syöjä syö pastansa parmesanin kanssa.

JA KATSO!

 

 

Samankaltaista sotkua on sinun lautasellasi, jos olet muistanut keittää spagetin ja viitsinyt tehdä salaatin. Syön pastaa niin harvoin, että syön omani juuri sellaisena kuin sattuu huvittamaan. Tällöin huvitti durumvehnä.

Eihän tuo nättiä ole, mutta hyvältä se maistuu. Kanssasyöjä ei piitannut sitruunasta yhtä paljoa kuin minä, mutta söi kiltisti kaiken. Sitä, pelkäsikö hän kiukkuragea, en kysynyt.

Jämät jäivät minulle ja siihen on pakko todeta, että kastike muuttui oltuaan jääkaapissa vuorokauden vain paremmaksi ja maukkaammaksi. Tuoreeltaan syödyssä sapuskassa on toki juttunsa eikä jääkaapin aarteita ilkeä tarjoilla tuoreelle treffikumppanille tai presidenttiparille, mutta suosittelen kokeilemaan esimerkiksi ”tankkausviikonloppuna”, johon kuuluu noin 35 000 kcal plus irtokarkit.

 

20 grammaa voita

2-4 sitruunaa

Ripaus suolaa

Valkosipulivoita (Valio)

1/2 kesäkurpitsa

100-150 g juustoraastetta