Pelätty päivä

Ollakseni näin epäskeptikko kuin ihminen voi suurin piirtein olla, olen hirvittävän taikauskoton. Kun näen mustan kissan juoksevan tien yli, ainoa toiveeni on, että se (tai oikeastaan hän) pääsee turvallisesti kotiin. Jos kuljen tikapuiden alta, en ajattele mitään. Lasin särkyessä alan yleensä etsiä laastaria, enkä ainakaan ole tietoinen siitä, että sirpaleet olisivat tuoneet minulle mainittavammin onnea. Perjantai kolmastoistakin on siten minulle vain päivämäärä muiden joukossa tai ainakin melkein. 

Ensimmäistä kertaa muistan perjantain ja 13. päivän yhteyden alakouluvuosiltani. Oli nuutinpäivä, ja kulmakunnan lapsoset päättivät yhdistää voimansa ja lähteä kuppaamaan karkkia. Kaikki muut näyttivät asuissaan cooleilta, minä viisikymppiseltä. Äitini missio kautta aikain on ollut saada minut näyttämään keski-ikäiseltä. Myös silloin, kun täytin seitsemän vuotta. Ekaluokalla näytin vanhemmalta kuin seitsemänkymppinen äitini nyt. Minut puettiin lentoemännäksi, sen muistan, mutta oikeasti pukeuduin vain keski-ikäiseksi tantaksi, jolta ei silloin eikä kyllä oikeastaan sen jälkeenkään ikinä kysytty, mitä oikein mahdan esittää. 

Pukeutumisasia ei kuitenkaan ole yhteydessä siihen, miksi päivämäärän niin kirkkaasti muistan. Sen sijaan muistan silloin ajatelleeni päivämäärän ja auton takapenkillä liiskana olevien karamellien yhteyttä. En muista, mitä tapahtui. Ehkä joku istui karkkien päälle, se saatoin jopa olla minä. Alakouluikäisen mielestä syöntikelvottomat karkit kuitenkin tuntuivat siltä, että karma osoittaa suoraan päin näköä ja irvailee, minkä ehtii. 

Aikuisena miellän minkä tahansa arkipäivän uhkaksi. Siinä, missä tiistai on kestouhka ja torstai voi olla täynnä joko toivoa tai raivoa, jokaiseen viikonpäivään sisältyy potentiaalinen uhkatekijä. Elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki voi sekunneissa mennä reisille ja nurkan takana on takuulla uusi syy kunnon itkupotkuraivareille. Jokainen aikuinen tietää tämän ja jos muuta väittää, epäilen asioiden kaunistelua. 

Entä tämä päivä? Heräsin kuolemanväsyneenä makeiden yöunien jälkeen. Heräsin, kun katsoin peiliin ja tajusin näyttäväni kasarirokkarin ja lampaan risteytykseltä. Itse asiassa näytin Joey Tempestin ja Laten aviottomalta lapselta sillä erotuksella, että aivan kaikki pennut lajista riippumatta ovat yleensä suloisia. Kesytin tilanteen hirvittävällä määrällä silikonia (ja nyt en tarkoita sitä, että olisin vetänyt huomion hiuksista laajalla kaula-aukolla) ja suoristusraudalla. 

Työpäivässä oli paljon hyvää. Pienin hyvä ei ollut voitto, joka lankesi jokaperjantaisesta käkikelloarvonnasta. En voi tietenkään tässä nyt kertoa, mihin tuolla käkikellolla viitataan – edes koulussa kun ei olla niin tylsiä, että arvottaisiin into piukeana joka perjantai tirolilaiskello -, mutta sanotaanko niin, että olen tehnyt pyhän lupauksen olla kirjoittamatta blogia käkikellon kanssa. 

Tähän asti näyttäisi siltä, että taikauskoni puute on hyvin perusteltua. Toisaalta, kello on vasta niin vähän, että vannomatta lienee paras. Susi on tullut ennenkin lampaan vaatteissa. Viimeksi tänä aamuna oikein tupeerausten ja glittereiden kanssa. 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Kyllä universumi tietää!

Maailma pullistelee uuden ajan elämäntaito-oppaista ja niiden kirjoittajista, joiden sanoman mukaan ihminen vetää puoleensa sitä, mitä kutsuu. Gurut epäilemättä vetävät taskuihinsa käsittämättömät määrät rahaa, me muut tyydymme vetämään kirjahyllyihimme lisää kirjoja. Tämän teeman ympärille on rakentunut muun muassa sensaatiomaiset mittasuhteet saavuttanut The Secret -kultti, joka on tuottanut kehittelijälleen miljoonaomaisuuden. Huolimatta siitä, että ainakin suomeksi käännettynä ulosanti on kammottavaa ja elokuva ehkä vielä kammottavaakin kehnompi. 

(Tässä vaiheessa minä nöyrästi myönnän, että omistan suurimman osan Byrnen tuotannosta ja palaan siihen aina toisinaan.) 

Pitäisi ajatella myönteisesti. Pitäisi olla kiitollinen. Pitäisi sulautua universumin kanssa yhdeksi ja ratsastaa menestyksen aallonharjalle yhdessä Einsteinin ja muutaman jenkkimiljonäärin ajatusten kanssa. Kun nousee sängystä kilon painoiset silmäpussit poskiluiden päällä, pitää jokaisella askelmalla kohti kahvinkeitintä kiittää. Kun maksaa laskun, pitää hokea ”kiitoskiitoskiitos” -mantraa niin, ettei enää tajua, mitä horisee. Ukkosmyrskyllä pitää visualisoida sateenkaari, josta tipahtelee euroja.

Viimeksi tänään totesin, että vetovoiman laki todella toimii! En tiedä, olenko siitä niin kiitollinen, mutta hei, se toimii! 

Päähäni pälkähti eräänä päivänä ajatus ajoneuvoverosta, eikä mikä tahansa ajatus. Ajattelin nimittäin, ettei ole Trafi minua kirjeellä muistanut, vaikka kotteron omistankin. Ja arvatkaapa, mitä tänään tapahtui? Uskomatonta mutta totta! Kirjekuori Trafilta oli pudotettu työpäiväni aikana postiluukusta suoraan eteisen lattialle. Maagista. 

Maanantaina lähdin töihin koti- ja työavaimet toisistaan erotettuina. En koskaan toimi niin, sillä minun on hyvä kantaa mukanani tiiliskiven kokoista ja painoista sekamelskaa, etten vain kadota mitään. Ehdin ajatella ohikiitävän hetken, että toivottavasti en ryssi tätä. Maanantaista selvisin, mutta arvaatte varmaan, miten universumi asiat kohdallani jo eilen järjesti: Töistä lähtiessäni minulla ei ollut aavistustakaan, missä kotiavaimeni ovat. Ne löytyivät siivoojan avustuksella ulko-oven vierestä. Minä en olisi niitä löytänyt ja tälläkin hetkellä ilman Paulan apua tärisisin hysteerisesti itkien varmaan tässä olohuoneessa, jossa nytkin istun. 

Maailmankaikkeudelle kaikki näyttää olevan mahdollista. En luonnehdi itseäni oikein missään määrin skeptikoksi, mutta tämä lyö laudalta jo kaikki ennakko-olettamukset ja ennen kaikkea -luulot. 

Mutta on se universumi joskus pettänytkin. Niin kuin hyvin tiedetään, ei vetovoiman laki tunne sanaa ”ei”. Ei siis saa missään nimessä hokea ”en halua ruttoa, en halua ruttoa, en halua ruttoa”, koska maailmankaikkeus noteeraa vain sanat ”halua” ja ”ruttoa”. Niinpä musta surma on vilistävä luoksesi viivana, sillä sitähän sinä juuri pyysit. Sen sijaan pitää keskittyä myönteiseen ajatukseen ja rakentaa hokema sen ympärille, mitä nimenomaan haluaa ja unohtaa se, mitä ei halua. 

Olen opettaja, joten kohtaan arjessani jos jonkinlaisia terveydellisiä haasteita. On täitä, on silmätulehdusta, on flunssaa – ja ennen kaikkea flunssaa. Pahinta on kuitenkin se, kun lapsi vihreänä ilmoittaa, että on paha olla. Siinä kohtaa, kun lapsen on saanut vessaan ja vanhemmille soitettua, alkavat loitsut. Tässä asiassa olen todellakin valjastanut kaikki universumin voimat ja välttänyt seuraavat kaksi päivää ajattelemastakaan sanoja, jotka maailmankaikkeus voisi kuulla oksennuksena. ”Voin hyvin”, ”Minulla on hyvä olla”, ”Mahani vaikuttaa loistavalta!” ovat lauseita, joita toistan maanisesti kerta toisensa jälkeen saateltuani huonovointisen oppilaan kohti sairasvuodetta. Silti minusta tuntuu, että joka ikisen kerran joudun mahataudin maalitauluksi. 

Niinä hetkinä epäilen, että universumissa on jokin vialla. Tai sitten on vain niin, että oksennus on maailmankaikkeutta suurempi voima. 

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään