Kun Ensitreffit alttarilla -ohjelma alkoi, tuntui kyseinen formaatti minusta hirvittävän absurdilta ja jopa vastenmieliseltä. Olen varsin liberaali ihminen, mutta tässä tuntui menevän raja. Ammattimätsäys tuntui hyvältä ajatukselta, avioliiton solmiminen kylmiltään ei. 

Sarjan etenemistä olen seurannut vaihtelevasti. Kuitenkin kun seurattavaa on ollut, olen pakostikin joutunut miettimään pöyristystäni, jonka voimakkuus yllätti itsenikin. Nyt sarja loppuu enkä ole enää pöyristynyt. 

En lähtisi itse moiseen. Jos joskus solmin avioliiton, tahdon tehdä sen ihmisen kanssa, jonka tunnen ja jota rakastan, jonka kanssa voin todella tietää tahtovani avioliittoa ja yhteistä elämää. Minun lähtökohtani eivät kuitenkaan ole ainoita oikeita. 

Sisälmyksissäni liikahti jotain (saattoi olla myös suoliston normaalia mekkalaa, mene ja tiedä niistä aina), kun pappi kysyi pariskunnalta, tahdotteko te jatkaa liittoanne vai erota. Se on asia, joka esitetään aina toisinaan ja se on kysymys, johon pitää voida vastata kummin tahansa. Se ei vesitä avioliiton pyhyyttä, mutta joskus on niin, että eroa ei voi mitenkään enää välttää. 

Formaatinmukainen parisuhteenmuodostus ei vastaa ihanteitani, mutta voihan se niinkin olla, että naimisiin tulee päräytettyä ihmisen kanssa, jota ei tunne ollenkaan, vaikka näin luulee. Se lienee vaihtoehdoista kammottavin. Kun unelmien puoliso heittää hääyönä lahja-astiaston päin seiniä ja näköä, olisi paljon mieluummin televisiokameroiden edessä vastaamassa, toimiko pikaliitto vai ei. 

Ilahduttavinta tietenkin on huomata, että rakkauttakin riittää. Ei sen tarvitse avioliittoa tarkoittaa, mutta se voi sitä tarkoittaa. Itse asiassa mielestäni rakkauden rinnalla kaikki muu on turhaa. Kun rakastuu ja rakastaa, on aika merkityksetöntä, roihahtiko liekki telkkarisarjan vai baari-illan seurauksena. Rakkaus vastaa itsessään kaikkiin kysymyksiin hyvinkin tyhjentävästi ja tyydyttävästi. Kun rakkautta riittää, voi välikysymykseen vastata ”tahdon” ja päättää, että minä haluan elää tuon ihmisen kanssa elämääni, koska minä rakastan häntä ja koska minä tahdon. 

Olkoon kullakin meistä vapaus mätsäyttää itsemme avioliittoon, jos sellainen älli päähän pälkähtää tai olla mätsäyttämättä. Tärkeintä on, että pääasiana on vapaaseen tahtoon perustuva rakkaus. Se oikea, ihana, syvä rakkaus. Vakava aikomus rakkauteen, toisen ihmisen rakastaminen, yhteinen tahto – ne ovat niitä asioita, jotka rakkaudesta ja liitosta tekevät pyhän. Ei formaatti tai sen puute.