Pelätty päivä

Ollakseni näin epäskeptikko kuin ihminen voi suurin piirtein olla, olen hirvittävän taikauskoton. Kun näen mustan kissan juoksevan tien yli, ainoa toiveeni on, että se (tai oikeastaan hän) pääsee turvallisesti kotiin. Jos kuljen tikapuiden alta, en ajattele mitään. Lasin särkyessä alan yleensä etsiä laastaria, enkä ainakaan ole tietoinen siitä, että sirpaleet olisivat tuoneet minulle mainittavammin onnea. Perjantai kolmastoistakin on siten minulle vain päivämäärä muiden joukossa tai ainakin melkein. 

Ensimmäistä kertaa muistan perjantain ja 13. päivän yhteyden alakouluvuosiltani. Oli nuutinpäivä, ja kulmakunnan lapsoset päättivät yhdistää voimansa ja lähteä kuppaamaan karkkia. Kaikki muut näyttivät asuissaan cooleilta, minä viisikymppiseltä. Äitini missio kautta aikain on ollut saada minut näyttämään keski-ikäiseltä. Myös silloin, kun täytin seitsemän vuotta. Ekaluokalla näytin vanhemmalta kuin seitsemänkymppinen äitini nyt. Minut puettiin lentoemännäksi, sen muistan, mutta oikeasti pukeuduin vain keski-ikäiseksi tantaksi, jolta ei silloin eikä kyllä oikeastaan sen jälkeenkään ikinä kysytty, mitä oikein mahdan esittää. 

Pukeutumisasia ei kuitenkaan ole yhteydessä siihen, miksi päivämäärän niin kirkkaasti muistan. Sen sijaan muistan silloin ajatelleeni päivämäärän ja auton takapenkillä liiskana olevien karamellien yhteyttä. En muista, mitä tapahtui. Ehkä joku istui karkkien päälle, se saatoin jopa olla minä. Alakouluikäisen mielestä syöntikelvottomat karkit kuitenkin tuntuivat siltä, että karma osoittaa suoraan päin näköä ja irvailee, minkä ehtii. 

Aikuisena miellän minkä tahansa arkipäivän uhkaksi. Siinä, missä tiistai on kestouhka ja torstai voi olla täynnä joko toivoa tai raivoa, jokaiseen viikonpäivään sisältyy potentiaalinen uhkatekijä. Elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki voi sekunneissa mennä reisille ja nurkan takana on takuulla uusi syy kunnon itkupotkuraivareille. Jokainen aikuinen tietää tämän ja jos muuta väittää, epäilen asioiden kaunistelua. 

Entä tämä päivä? Heräsin kuolemanväsyneenä makeiden yöunien jälkeen. Heräsin, kun katsoin peiliin ja tajusin näyttäväni kasarirokkarin ja lampaan risteytykseltä. Itse asiassa näytin Joey Tempestin ja Laten aviottomalta lapselta sillä erotuksella, että aivan kaikki pennut lajista riippumatta ovat yleensä suloisia. Kesytin tilanteen hirvittävällä määrällä silikonia (ja nyt en tarkoita sitä, että olisin vetänyt huomion hiuksista laajalla kaula-aukolla) ja suoristusraudalla. 

Työpäivässä oli paljon hyvää. Pienin hyvä ei ollut voitto, joka lankesi jokaperjantaisesta käkikelloarvonnasta. En voi tietenkään tässä nyt kertoa, mihin tuolla käkikellolla viitataan – edes koulussa kun ei olla niin tylsiä, että arvottaisiin into piukeana joka perjantai tirolilaiskello -, mutta sanotaanko niin, että olen tehnyt pyhän lupauksen olla kirjoittamatta blogia käkikellon kanssa. 

Tähän asti näyttäisi siltä, että taikauskoni puute on hyvin perusteltua. Toisaalta, kello on vasta niin vähän, että vannomatta lienee paras. Susi on tullut ennenkin lampaan vaatteissa. Viimeksi tänä aamuna oikein tupeerausten ja glittereiden kanssa.