Ylös, ulos ja aamulenkille!

Tai ehkei sittenkään. 

Viime viikolla julistin suureen ääneen Twitterissä, että saatan mahdollisesti aloittaaa aamulenkkeilyn, koska tunnit uhkaavat loppua kesken joka ikinen päivä. Syitä on lukuisia. Päivän liikuntasuoritus olisi tehty heti aamusta, eikä nopeasti kuluvia loppupäivän tunteja tarvitsisi budjetoida kaikelle sille, mitä ennen nukkumaanmenoa suunnittelen. Minulla olisi enemmän virtaa. Tiedän, koska olen muutaman kerran jossakin mielenhäiriössä aamulenkin tehnyt. Voisin tuntea itseni paremmaksi ihmiseksi ja mainostaa aamulenkkeilyintoani esimerkiksi töissä ja siten tehdä itsestäni vielä sietämättömämmän ihmisen, mikäli mahdollista. 

Tänä aamuna kaikki mahdollisuudet lähes pakottivat minut lähtemään. Heräsin ennen kellonsoittoa. Katsoin herätyskelloa 4.58 ja totesin, etteivät silmäni painu enää kiinni. Nyt sitä aikaa olisi yllin kyllin. Ei käy tuuli, joka irrottaa päänahan eikä viima, joka jäädyttää sisältä, ulkoa ja vähän välistäkin. On maanantai, joka toimii joka ikinen viikko porttina uuteen alkuun. 

Siihen ne pohdinnat sitten jäivät ja minä niiden myötä sänkyyn. 

Maanantaiaamut kun ovat niin vastenmielisiä, ettei silloin voi pakottaa itseään mihinkään. 

Tukkakin on huonosti, eikä se ainakaan paremmaksi lenkillä oikene. 

Kerrankin saa juoda rauhassa kahvia, kun sattuu nousemaan ylös aikaisin. 

On pimeää. Joku voi vaikka kolkata hengiltä. 

Ei kiinnosta. 

Iltapäivällä ehtii. 

Ja niin edelleen. 

Myönteistä tässä on se, että voin päättää, etten jatka viikonloppuna toteuttamaani ”syön kaiken, koska haluan” -linjaa. Voin muistuttaa tästä päänsisäisestä taistelusta itseäni iltapäivällä, kun istun silmät puoliummessa sängynreunalla ja mietin, otanko kolmen tunnin päiväunet vai lähdenkö haukkaamaan happea. Voin päättää huomenaamulla kaiken olevan toisin. 

Myönteistä tässä on myös se, että vaikka niin kovasti valoa kaipaankin, on ulkona oikeasti vielä sen verran pimeää, että voin perustella itselleni, miksi ei pidä jaksaa eikä viitsiä. Siltikään ei ole tammikuinen maanantai, joita vastaan raivosin vielä hetki sitten. Nyt on maaliskuu, mikä tarkoittaa sitä, että ihan kohta on kesäkuu, jolloin on varmasti valoa ja ennen kaikkea aikaa. Kohta on jälleen marraskuu, uusi vuosi ja kohta onkin jo vuoden päästä. 

Nyt kello on jo sen verran, että tiedän kiireen tällekin aamulle vielä tulevan. Voin hyvällä omallatunnolla unohtaa aamulenkkihaihattelut ainakin vuorokaudeksi ja siirtää elämäni ja aikani hallinnan jonkin kosmisen harteille.