Taistelu(ni/mme)
Olen syventynyt suomalaiskansalliseen tunnelmaan taiteen keinoin. Tuntematon sotilas ja Suomalainen messu samalla viikolla – olen rakastunut Suomeen ja suomalaisiin, ihmettelen luontoamme, järjestelmäämme, koko maamme systeemiä. On tämä kuulkaa aika huima maa!
En haluaisi millään unohtaa, miten Venäjän takamaan ihmiset kokivat olevansa yhtä. Oli juu eri heimoja eri puolilla niemeä, mutta silti iso hallitsijamaa tuntui vieraalta. Nuo ihmiset nousivat seisomaan ja katsoivat kuinka päiväs koittaa. Ja koittihan se, oikein urakalla. Meistä tuli Suomi sata vuotta sitten. Aika vähän aikaa sitten siis.
Kovasti haluaisin unohtaa, että kansamme ei enää hetken päästä taistellutkaan yhteisessä rintamassa. Veli nousi veljeä vastaan. Tuossa taistelussa ei ole syyllisiä. Taistelu jätti jälkeensä vain häviäjiä. Tarvittiin ja tarvitaan paljon anteeksi antamista, halauksia, yhteyttä ja yhteistä suuntaa, että nuo arvet häviävät. Ehkä ne lähes sadassa vuodessa ovat hiukan haalistuneet. Mutta näkyvät edelleen.
Yhteisen ponnistuksemme sodissa haluaisin aina muistaa. Jokainen sotilas, lotta ja muu koneistoon kuulunut otti paikkansa taistelussa. Samoin mukana uurasti kotirintaman väki vauvasta vaariin, raskaana olevasta mummoon ja paitaressusta haavoittuneeseen. Yhteinen vihollinen yhdisti lopulta kansan. Meistä tuli me. Sankarillinen pieni kansa, joka maksoi sotakorvaukset ajallaan, joka kotiutti jokaisen ilman kotia jääneen karjalaisen ja joka lähti rakentamaan hyvinvointivaltiota sinnikkyydellä ja taidolla.
Koen vahvasti, että ilman Jumalan apua emme olisi selvinneet. Presidenttimme vaimoineen pyysivät kansaa rukoilemaan. Ja kyllähän me rukoilimmekin. Joka torpassa ja kartanossa elämän ja kuoleman todellisuus olivat lähellä. Ainoa mahdollisuus oli pyytää apua. Ja Jumala siunasi maatamme ja kansaamme.
Näen edelleen tuon siunauksen hedelmiä. Aivan hurjasti. Edelleen teemme sitkeinä työtä, kotiutamme niemellemme tulevia uuteen kotiinsa, kouluttaudumme tekemään hyvää, järjestämme elämää heikomman näkökulmaa ajatellen. Mutta hiukan myös huolettaa. Teemmekö tuota kaikkea semisti, puolivaloilla, tai niin että vain osa tekee ja toinen osa peesaa tai jopa taistelee vastaan? Onko syntynyt kuilu jo niin syvä, että kansan eri osat ovat täysin irti toisistaan? Vieläkö on mahdollista kokea sisaruutta ja veljeyttä? Onko meille käymässä niin kuin israelin kansalle, kun se unohti, mitä hyvää Herra oli sille tehnyt?
Olemme osa maailmaa ja myös maailmankansalaisia. Mutta tarvitsemme omaa kansaamme samalla tavoin kuin kotia tarvitaan. Tarvitsemme identiteettiä. Pyydetäänkö Jumalaa nostattamaan Suomen ylle rakkautensa hyökyaallon? Että Hän voisi olla se, joka taas yhdistää meidät meiksi. Että sata vuotiaan Suomen kansalaiset voisivat taas käydä taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Vihollista, joka on vanha vainooja, kavala ja kauhea, kiivas ja kiukkuinen, julma ja hirmuinen. Ja jonka vain Herra voi voittaa.
Siinä olisi resepti, joka on toiminut ja jota en halua unohtaa. Eihän unohdeta!