Jääkö sinulta asiat kesken? Lupaavasti alkanut projekti ei päädykään maaliinsa, vaan jää roikkumaan keskeneräisenä. Hyvät aikeet ja vakaat päätökset laimentuvat kuin pihalle unohtunut lohisoppa kattilassa liki tuhotulva mittoihin yltyneissä Suomen syyssateissa. Minulle käy usein sillä tavalla. Tekemättömät työt ja kesken jääneet askareet kaivertavat suden tunteina sisikuntaa. Itsesoimaukset ja häpeän aallot iskevät sydämen rantahietikolle armottomasti. Eikä silloin auta, vaikka joku toinen sanoisi, että ”olethan sinä saanut vietyä monta juttua päätyyn asti”. Kun oma kokemus huutaa sitä, että on paska – huono, kelvoton, kauniimmin sanottuna – ei siinä paljon hyvää tarkoittavat sanat auta.

Viime viikolla kohtasin kohtalotoverini yllättävällä paikalla, Galilean meren rantahietikolla. Kauan haaveiltu matka Israeliin oli tullut mahdolliseksi, kiitos siitä appivanhemat! Monenlaista oli jo nähty ja koettu, ja silti tuo kohtaaminen yllätti. Tapasin tuolla rantahietikolla toisen kalamiehen, jotenkin tutun särmikkään ja ihmisen oloisen. Pietari tuli vastaan tuttuakin tutummissa Raamatun teksteissä. Oli suostumista vielä kerran verkkojen viskaamiseen tyhjiltä tuntuneisiin vesiin, kun puuseppä – varsinainen kalastusopas – niin käski. No, eipä olisi mennyt Pietarin häpeäksi, jos edelleen olisi näkynyt tyhjää saalispussin pohjalla. Kovin kelvottomaksi veli-Pietari koki itsensä  noilla rannoilla täyden verkkonsa kanssa Mestarinsa edessä. Mutta niin vaan tuon dream team:n kärkeen mies asetettiin.

Niin kuin tunnettua, eihän se aina Kalliolla ihan putkeen mennyt. Graniitti rutisi, kun tiukkaan paikkaan laitettiin. Ei kestänyt mies painetta. Katkerasti joutui itseensä pettymään. Kait sitä mies muuta kestäisikin, mutta ei sitä, että pettyy perin pohjin itseensä. Ei minusta ollutkaan siihen, mihin luulin ja lupasin. Kun olisi edes yksi, joka ei pety ja anna periksi, vaikka itse annankin! Sellainen, joka tuntee ja tykkää. Ja tuolla rannalla Hän on. Ei ollut valmistellut ankaraa puhuttelua petturille, vaan  hiiloksella evääksi kalaa ja leipää järven yötyöläisille.

Täytyy sanoa, että minusta ei olisi laittamaan ruokaa porukalle, joka olisi vain pari päivää aiemmin pettänyt minut vaikeimmalla hetkelläni ja pötkinyt pakoon viitan liepeet vilkkuen. Onneksi Jeesus on toista maata. Ensiksi turvattiin jokapäiväinen leipä, kun verkot taas ihmeellisesti täyttyivät. Sitten ruokittiin nälkäiset kalastajat. Ja vasta sen jälkeen, kun vatsat olivat täynnä, käytiin työhön paluu haastattelu. Ei siinä ruodittu tekemisiä ja niiden jättämisiä. Kysyttiin vain rakkautta. ”Rakastatko sinä minua?” Oikein kolme kertaa Jeesus kysyi samaa asiaa. Kolmannella kerralla Pietari tunnusti, että ”sinä tiedät kaiken”. Joskus ajattelin, että on pelottavaa, jos joku tietää minusta kaiken. Niin paljon on sitä, minkä visusti peitän ja piilotan, ettei sillä minua lyödä ja murskata. Tänään olen kiitollinen siitä, että enää ei tarvitse pelätä paljastumista. Veljeni Jeesus tietää minusta kaiken, eikä se tunnu olevan hänelle mikään ongelma. Tuntee ja tykkää.

Tuossa paikassa Genesaretin järven rannalla Pietarista tuli perimätiedon mukaan kokonainen opetuslapsi. Siinä on sijainnut myös kalkkikivilohos. Joidenkin pylväiden aluskivet ovat vielä olemassa. Ne piirtyvät rannalle sydäminä. Rakkaus, joka kutsui Pietarin häpeästä hyväksyntään on periksiantamatonta. Sitkeästi ja monta kertaa Jeesus kutsui Pietarin seuraansa. Ei antanut periksi, koska oli tiennyt kenet kutsuu. Kun taas tuskastun itseeni ja koen, ettei mikään minussa ole muuttunut, palaan mielessäni tuolle rannalle. Isäni Suuressa Suunnitelmassa ei koskaan ole ollut olennaista minun kyvykkyyteni tai jaksamiseni. Hän, joka on aloittanut minussakin hyvän työn, vie sen myös päätökseen. Ei pakosta tai säälistä, vaan siksi, että Hän vain rakastaa – päätyyn asti.