Lääkäriopiskelijat kuulemma elävät monet sairaudet läpi jotenkin mielessään niitä sairastamalla. Tai ainakin luulemalla, että juuri kyseinen tauti on pahana päällä. Oireet osuvat rajusti yksiin oman olotilan kanssa, ja pahimmassa tapauksessa kuolo on juurikin tulossa korjaamaan saalistaan.

Epäilen kovin, että minulla saattaa olla pappien vastaava tauti hiukan pappismaiseksi muuntautuneena. Suunnittelen hautajaisiani usein. En tosin ole kysellyt, tekevätkö kollegat samoin. Joten voi hyvin olla, että kyseessä on vain oman mieleni vinkeä juonne.

Suunnittelu ei ole ollenkaan surullista. Elän innokkaana läpi erilaisia hautajaisvaihtoehtoja. Toki mietin hää- ja kastetilaisuusjuttujakin, mutta niiden suunnittelu taitaa olla tämän elämänmatkan osalta jo takanapäin. Ikää pukkaa ja puoliso on huippu – ja kuulemma lasten pitäisi antaa itse suunnitella itseään koskevat juhlat… Siis ainoaksi vaihtoehdoksi toteuttamisvaiheen osalta jäävät nuo hautajaiset.

On pohdiskeluun kyllä muitakin syitä kuin omaelämäkerrallinen ammattiin kiinnittyminen. Monesti olen siunauskeskustelussa omaisten kanssa pulman edessä. Ihan tarkkaa tietoa, mitä ihminen on pohjimmiltaan ajatellut hiukankaan syvemmistä asioista, ei ole. Tämän voin hyvin ymmärtää – onhan omasta sisimmästä joskus vaikea avata merkittäviä suruja, iloja, ajatuksia, uskoa, rukouksia ja tunteita. Lisäksi kokemusperäisen tutkailun kautta näyttää myös selvältä, että hautajaisten konkreettisista järjestelyistä puhutaan perheen tai suvun kesken äärimmäisen harvoin. Ja vielä harvemmalla on olemassa hautaustahdosta tehtyä paperia, josta kaikki tarvittava selviäisi.

Siis minun perheeni saa noin kerran kahteen viikkoon päivitetyn hautajaisinformaatiopläjäyksen. Tällä hetkellä haaveilen kuolevani kesällä, jotta muistotilaisuuteni voidaan viettää jossain leirikeskuksessa. Siellä sitten väki saunoo ja ui, paistaa makkaraa ja lettuja ja viettää mahtavaa päivää yhdessä. Yöksikin voi jäädä. Kaikki elävät elävien kanssa yhteyttä tuntien. Tilaisuuteen on vapaapääsy. Myös satunnaiset kulkijat ovat tervetulleita. Lettutaikinaa pitää tehdä lisää, jos sangon pohja uhkaa alkaa näkyä. Tilaisuudessa pitää laulaa bändin säestyksellä Viisikielisestä löytyviä ylistyslauluja, ja iloita huimasta taivastodellisuudesta. Harmi, jos kuolen talvella. Ainakin uiminen tuottaa tällöin haasteita.

Arkku saisi olla raakalautaa. En ole koskaan sellaista arkkua nähnyt, enkä ole varma onko niitä saatavilla. Tätä pitänee tutkia. Siunaustilaisuudessa olisi huimaa kuulla sellon soittoa. Joku kamariorkesterikin käy, jos siinä on sello vahvasti mukana. Kukkien olisi kiva olla vaaleanpunasävytteisiä. Joskus näin jonkun hautajaisissa mahtavan vaaleanpunaisista gerberoista ja valkoisista ruusuista tehdyn asetelman. Se oli kaunis. Ideana on oikein tyttömäinen kukkasysteemi, jossa ei missään tapauksessa saa olla keltaisia tai oransseja kasveja. Ja väki voisi tuoda siihen arkulle niitä samoja vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia yksittäisinä kappaleina. Siitä tulee hienon näköinen kumpu!

Ikävöidä saa siellä kappelilla oikein olan takaa. Itkeminen on niin puhdistavaa ja ihanaa. Yhteinen suru on tärkeä kokemus. Niin että kertokaa siinä arkun vieressä ihan vaan omin sanoin, mitä kaipaatte. Olette siinä toisianne varten sanoittamassa surua. Take your time! Ei kiirettä. Minä kyllä odottelen;)

Niitä syviä omista tunnoistani lähteviä viestejä rakkaille minulla riittää ihan loputtomiin. Elämänohjeita ärsyttävyyteen asti. Ihan merkittävin syvä viestini kaikille hautajaisten läsnäolijoille kuitenkin on, että tulkaa perässä. Tie on selkeä. Se on Jeesus. Älkää vain unohtako pyytää Jeesusta sydämeen. Voin nimittäin taata varmuudella jatkopaikan niille, jotka uskovat. Uskon määräksi riittää sinapinsiemen. Aika pikkuinen määrä. Ripaus vain. Ja sitten ollaan yhdessä ilakoimassa vielä hauskemmissa juhlissa kuin nuo haavehautajaiseni.