Ladataan...
Vision One

Pari viime viikkoa on ollut mukavia. Sellasia perusmukavia. Oon tykästynyt työpaikkaani, vaikka työ onkin ollut välillä haastavaa ja kiireistä. Nyt oon kuitenkin alkamassa oikeasti oppia työtehtäväni ja sormi ei mene enää ihan helposti suuhun. Työporukkamme on superkiva, oikeastaan kukaan ei ole esimerkiksi mököttävää sorttia vaan kaikki on sellaisia hyväntuulisia perusluonteeltaan. Se piristää itseäkin kovasti. Itsehän olen myös oikeastaan aina hymyileväinen vaikka olo olisi muuten mikä, ja itseäni kuluttaa ihmiset jotka valittavat turhista asioista päivittäin. On ihanaa olla työporukassa johon itse sopii.

Raha-asiat tuottaa vielä vähän stressiä ennen ekaa palkkaa, kun rahaa tuleekin yhtäkkiä vähän eri kohdassa kuuta kun aiemmin ja matkakortista pitää maksaa 100 e. Onneksi se hinta halpenee ensi vuoden puolella!

Aikaisin herääminen ja täysin uudet asiat on antaneet aivoille sellaista kivaa lisäbuustia ja energiaa, vaikka toki oon samalla myös niin väsynyt kuin mitä tää aika vuodesta väkisinkin tekee ihmiselle. Mutta oon huomannut olevani paljon terävämpi ja nopeampi liikkeissäni monissa asioissa, en ole enää sellaisessa horroksessa kuin ennen työn aloitusta.

Ostin juuri lipun Ville Valon ja Agentsin Someron keikalle ensi vuoden huhtikuulle, ja oon niin onnellinen! Somerolla on joku ihana vanha tanssilava missä he esiintyy, ja oon haaveillut juuri tälläisestä keikasta jo vuosia. Silloin on jo valoisat illat. Jotenkin tuntuu että ei tää talvi nyt niin pitkä loppujen lopuksi ole, kyllä se huhtikuu sieltä kuitenkin jossain vaiheessa koittaa, ja nyt on jotain tollaista ihanaa mitä odottaa. 

Miehen kanssa menee hyvin, ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä, suunniteltu joulun viettoa yhdessä ja hitsauduttu enemmän yhteen kuin ennen. Olen tosi iloinen että hän on elämässäni. 

Kaikki on nyt oikeastaan melko mukavasti, jos rahahuolet vielä lakkaisi kokonaan piinaamasta. Ja pääsisi vaikka matkustamaankin joskus. Olis täydellistä.

 

Ladataan...

Ladataan...
Vision One

Eksyin eilen Unsplash.com-sivustolle selailemaan ihania kuvia vuorista ja metsistä. Sivulla on ihan ilmaisia ja vapaita käyttöön kaikki nämä upeat kuvat, joten suosittelen jos tarviitte sellaisia johonkin projektiinne. 

Mutta niin, minä käytin nyt näitä kuvia unelmointiin. En ole unelmoinut aikoihin. Ja vaikka tiedän että tavallaan kaikki mitä hyvinvointiin tarvitsisin olisi muiden ihmisten lisäksi kaunis luonto ja sen näkeminen joka päivä, se tuppaa kuitenkin aina vähän painumaan taka-alalle. En usko että masennukseni olisi koskaan ollut niin voimakas kuin mitä se oli, jos olisin saanut päivästä toiseen katsella tälläisiä ihania vuoria ja metsämaisemia kuin näissä kuvissa. 

Maailma on niin uskomattoman kaunis. Voisipa sen muistaa jokainen päivä. Jos mulla olisi aurinko, nuo ylläolevat maisemat ja muutama tärkeä ihminen elämässäni, niin siinä olisi kaikki mitä tarvitsisin. En tarvitsisi suurta määrtä rahaa tai hienoa asuntoa, autoa tai mitään materiaa. Voisin asua vaikka hyvin yksinkertaisessa vuoristomökissä joka lämpenisi puulla, ja pihalla olisi kanoja ja hevonen. Kyllä, oman hevosen omistaminen on yksi unelmistani :)  ja sitten olisi pari läheistä ystävää lähistöllä asumassa. Mies tietty mökissä kanssani. 

Harmi, että juuri nyt konkreettisesti tuon saavuttaminen tarkoittaisi suurta määrää rahaa. Jos haluaisin oikeasti johonkin mökkiin vuorille asumaan, niin pitäisi maksaa lennot, asuminen, vuokra.... Ja hoitaa Helsingin asunto ja työt. Joo ei ihan onnistu nyt. :D  Yritän silti miettiä, mitä voin tehdä sen eteen että saisin edes suurinpiirtein tuon unelman eteeni.

Ongelma on siinäkin, että rakastan toisaalta myös kaupunkia tosi paljon. Varsinkin kesäisin. Jos voisin edes osan vuotta viettää luonnon keskellä niin se olisi jo tosi hieno juttu. Kun vietin viime vuonna kolme viikkoa Lofoottien erämaassa, siinäkin ajassa tuli jo ikävä kauniita kaupunkivaatteita ja avokadoja, ja terassilla ja kahviloissa istumista. Jos nää kaksi asiaa voisi jotenkin yhdistää, olisin onnellinen. Ehkä jossain luonnossa/metsässä asuminen, mutta kaupungissa töiden tekeminen? Työmatkat ei mua haittaisi jos tää olisi mahdollista.

Tälläistä pohdintaa tähän päivään :)

 

Ladataan...

Ladataan...
Vision One

Olen ihan hiljattain tehnyt sellaisen havainnon, että olen viimeksi ollut aidosti onnellinen kaksi vuotta sitten. Sillä lailla aidosti onnellinen, että mikään murhe ei tunnu miltään, että täyttyy rakkaudella, ja että sielu tuntuu lentävän pilvissä. 

Olin tällä tavalla aidosti onnellinen kaksi vuotta sitten viettäessäni kuusi viikkoa Norjan tuntureilla. En ollut silloin erityisen rikas, eikä mulla silloinkaan ollut vaikka poikaystävää. Kaikki mitä ympärilläni silloin tapahtui  oli vaan niin joka tavalla mut onnelliseksi tekevää. Mielettömän ihanat ihmiset ympärilläni kannattelivat mua, ilman että mun tarvitsi yhtään kannatella itseäni. Teimme kaiken yhdessä, en ollut hetkeäkään yksin. Olimme keskenämme tasa-arvoisia ja elimme hetkessä. Ja ympärillä oli kauneimmat maisemat mitä osaan kuvitella.

Olen puhunut täällä jo ihan liikaa siitä miten tahdon takaisin Norjaan, mutta elämä ei vaan ole antanut suunnitelmilleni periksi. Kaikki maailman vastoinkäymiset omassa elämässä läheisten kuolemista työttömyyteen vaan vieri niin voimalla päälle, että ne oli pakko selvittää ensin. Mun oli pakko päästä terapiaan ja hankkia Suomessa koti jossa viihdyn ja jossa mulla on jonkunlaiset juuret. Siihen on mennyt kaksi vuotta, että olen alkanut päästä taas takaisin raiteilleni ja saamaan elämästä uudelleen otetta. En vaan olisi voinut paeta tätä kaikkea ulkomaille, eikä myöskään pääni olisi kestänyt sitä. 

Mutta toi aika Norjassa kummittelee edelleen lähes päivittäin mielessä. Juuri nyt en tiedä miten voisin toteuttaa sellaista, että pääsisin viettämään vaikka samassa paikassa taas yhtä pitkän aikaa. Se tapahtuu vielä, mutten tiedä miten.  Olen miettinyt että voinko edes saavuttaa samaa onnellisuustasoa Suomessa. Olenko kuitenkin enemmän Norjaan sopiva? Sen olen jo rekisteröinyt, että mun pitäisi päästä viettämään paljon enemmän aikaa luonnossa, mielellään vuorilla. 

 

"Ympärilläni on maailman kauneimmat vuoret ja maailman ihanimmat ihmiset, jotka ovat juuri sellaisia kuin minä, vaikka tulevatkin ihan eri puolilta Eurooppaa. Jotka pukeutuvat flanellipaitoihin ja villapaitoihin ja rakastavat hennatatuointeja, Tanskaa, vuoria, akustista kitaraa, hiljaisia pieniä skandinaavikyliä ja Into the wild-leffaa. Katsoimme sen eilen huoneessa, jonka ikkunasta avautui myös ylläoleva näkymä. Kokemus oli aika mieletön. Elokuvassa oleva Long nights- biisi ja tuo auringonlasku... Olin ihan sanaton. En oikein osaa kuvailla sitä tunnetta, se ei ole pelkästään onni, vaan jotain isompaa. Sellainen kun koko elämän kauneus vyöryy päälle. "

 

Kirjoitin kaksi vuotta sitten näin. Muistan ton hetken edelleen tarkasti. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista tunnetta aiemmin. Ja kun sellaisen tunteen kokee, hetket ilman sitä tunnetta tuntuu väkisinkin aina vähän pienemmiltä ja vähäpätöisemmiltä. Ja alkaa miettiä, että mitä oikein teen väärin, kun en tunne sitä enää. Mutta samalla tiedän ettei elämään kuulu pelkkä onni, vaan myös vastoinkäymiset. Aina ei voi liidellä pilvissä. Ja ihan hyvä elämäkin on jo oikeasti iso saavutus. 

Toivon että löydän vielä uudelleen elämässäni sellaisen tilanteen, jossa sama onni voisi toteutua. Ja että se olisi pysyvämpää ja useammin tapahtuvaa onnea, eikä vain kahden vuoden välein eteen tulevaa.

Tämä kohtaus ja biisi tavoittaa aika hyvin sitä onnea ja hiljaisuutta, mikä vuorilla vallitsi. Kun mitään ei tarvitse sanoa, kun onni puhuu hiljaisuudessa puolestaan. 

Ladataan...

Pages