Ladataan...
Vision One

Tänään haluan jakaa vain yhden tekstinpätkän, joka inspiroi mua suuresti. Sinänsä löysin sen aika yllättävässä yhteydessä, nimittäin erään villakoiran instagramtililtä. :D Seuraan instassa Josh the Doodlea, joka on kehitysvammainen koira, mutta silti super iloisen ja hyvinvoivan oloinen. Joshin omistaja on todella taitava kirjoittaja, joka on syy miksi olen jäänyt tiliä seuraamaan. Hän on luultavasti kirjoittamassa kirjaakin jossain vaiheessa. Hänen rakkautensa koiraansa kohtaan on todella kaunista seurattavaa ja saa oloni lämpimäksi. 

Jaan nyt tän mua inspiroineen tekstin kokonaan:

 

"Josh is a daily reminder in the lesson of acceptance. Which has never come easy for me, by the way. My instinct is to always fight against the unfair. To demand that life change its course to keep me safe and comfortable.

Or I retreat to the corners of my mind and play the “if only” outcomes, over and over again, creating a world where everything works out as it should, in my favor. But that only serves as a temporary reprieve from the reality that awaits me when I emerge from my daydream.

Acceptance is like a gulp of fresh air. It is the difference between holding my breath and breathing freely. If I just let go and fall into a place of acceptance, a weight is lifted off my shoulders. I don’t have to fight anymore. Josh has been an exceptional teacher on this topic. His brightly shining spirit is a reminder that life is unfair and also beautiful.

He reminds me that grief and happiness can co-exist at the same time.
Josh’s life is such a great example of not only accepting the hand that has been dealt, but celebrating it.

I think that is the real lesson here. To be able to smile, despite. To be able live happily, despite. To be genuinely in awe and in love with the life I have created, despite. If only he knew how much he inspires me. I just wish I could tell him. I wish we could sit down and chat. But instead, I will just be grateful for the opportunity to be a close observer. To watch him live unapologetically and full of joy.

A living example of acceptance."

Tää on niin älyttömän hienosti ajateltu ja kirjoitettu. Mulla on juuri nuo asiat niitä suurimpia haasteita omassa elämässäni, se että olen usein vihainen ja katkera kaikesta siitä huonosta onnesta mitä elämäni varrella olen kohdannut, miten surkea tuuri mulla on ollut niin monien asioiden ja ihmisten kanssa. Toi että oppisi hyväksymään, että elämä on epäreilua, mutta myös kaunista... Ja että pystyy nauttimaan siitä ja rakastamaan sitä huolimatta kaikesta pahasta. Siinä on tavoiteltavaa. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Vision One

Kirjoitin hetki sitten blogiini lauseen joka alkoi että "Vaikka elämäni ei vielä ole lähelläkään sellaista mitä haluaisin sen olevan...".    Oon miettinyt tässä koko alkuvuoden että mitä se sitten konkreettisesti tarkoittaa. Minkälaista sen siis tulisi olla, jotta se olisi haaveiden ja unelmieni mukaista.

Arkeni rullaa nyt hyvin Helsingissä. Oon iloinen että mulla on työ ja koti ja että en elä vaan muiden rahoilla. Mulla on myös terapiaryhmä jossa käyn kerran viikossa. Samalla se tarkoittaa sitä, että mun on todella käytävä töissä ja terapiassa ja kastella huonekasveja, enkä voi lähteä riehumaan ulkomaille vaikka pariksi viikoksi juuri silloin kun huvittaa, vaikka rahaa ehkä olisi. Jos saisin tehdä mitä vaan, olisin ehkä aina kolmen kuukauden välein kuukauden ulkomailla. Tai sitten vaikka kolme kuukautta putkeen talvisin, ja sitten palaisin taas kotiin ja töihin. Mutta joo, siitähän haaveilee varmaan jokainen ihminen. Olen edelleen lentämistä vastaan, mutta matkustusmuoto jossa ollaan kerran tai pari vuodessa pidemmän aikaa yhdessä paikassa ei ole musta vielä pahimmasta päästä. Varsinkin kun en vaadi mitään kaukomatkoja, vaan ihan Norja riittäisi hyvin. Tai Islanti.

Haaveilen ulkomaista siksi, koska olen kohdannut erityisesti Norjassa sellaista onnea jota en ole muualla kohdannut. Ja sellaisen version itsestäni jota en ole muualla kohdannut.  Kirjoitin tuostakin onnesta blogiin pari kuukautta sitten.

Yksi ihanimmista tuolla matkalla tapaamistani henkilöistä asuu tällä hetkellä Toscanassa. Jumalauta TOSCANASSA. Ja siellä hän on ammatikseen tanssija. Eräs päivä instagram-feedissäni tuli vastaan kuva joka pysäytti mut arjessani. Tuijotin kuvaa vaikka miten pitkään.

Kuva on  julkaistu hänen luvallaan. Mä vaan tunnen sen onnen ja taian mikä tuosta kuvasta huokuu ruudun läpi. Tuo ihana, ihmeellinen valo ja tunnelma. Mä tiedän miltä ihmisistä tuolla tuntuu. Juuri siltä miltä mustakin tuntui joskus.  Se että tiedän minkälaista elämä voi parhaimmassa tapauksessa olla, on juuri se syy miksi en vielä osaa tyytyä tavalliseen arkeeni. Enkä tiedä osaanko koskaan.

Toinen inspiraatiokuvani on tämä, mikä on otettu juuri siellä paikassa missä olin Norjassa pari vuotta sitten.

Mies soittamassa paljain jaloin pianoa ulkona tunturilla. Mä vaan jotenkin haluan elämän olevan sellaista että tälläisiä tilanteita tulee eteen. En tiedä olenko sitten pilalle hemmoteltu länsimaalainen, kun tälläistä haluan enkä tyydy perusarkeen. 

Olen miettinyt paljon myös omaa ammattiani, oman alan töitä ja sitä haluanko perustaa perheen joskus. Juuri nyt sellainen arki täällä että mulla olisi lapsi tai useampi ja olisin perheenäiti... Se tuntuu vaan ihan hullun ahdistavalta ajatukselta. Ihmiset nyt ylipäätään haluaa varmaan lisääntyä sellaisiin tilanteisiin jossa he tuntevat olonsa onnelliseksi, ja uskovat että lapsetkin ovat siinä tilanteessa onnellisia. Mä en tiedä haluanko koskaan lapsia tänne Helsinkiin, tähän tavalliseen arkeen. Vaikka Helsinkiä rakastankin kaupunkina, kyse ei ole siitä.

Yksi juttu on myös se, että tulen kaikista eniten onnelliseksi muista ihmisistä. Siksi olen ollut niin rakastunut uuteen työpaikkaanikin, kun olen tykännyt muista työntekijöistä niin paljon. On sellaisia joista inspiroidun ja joita katson ylöspäin. Voi olla että jos mulla olisi tarpeeksi vakaa ja inspiroiva sosiaalinen piiri ympärilläni täällä, niin olisin jo jossain ihan eri tasolla onnen kanssa. En vaan suorilta tiedä miten sellaisen luon arkeeni. 

En tiedä saako tästä tekstistä mitään otetta, en tiedä saanko itsekään. Varmaa on ainakin se, että haluaisin asua vuorien läheisyydessä. Mielellään vuorien ja meren äärellä. Sinne voisin tehdäkin lapsia, jos tietty olisi vielä mieskin vieressä. Ja varmaa on myös se, että ulkomailla mä haluan vielä viettää aikaa ennenkuin asetun mihinkään. Haluan ainakin yrittää tavoitella tuota onnea mistä yläpuolella puhuin. 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Vision One

En juuri nyt jaksaisi taaskaan juuri kirjoittaa blogiin, koska olen tosi väsynyt töistä (heräsin tänäänkin viideltä) ja kaiken vapaa-ajan haluaisin vaan suurinpiirtein tuijottaa kattoon ajattelematta mitään. Mutta mun on PAKKO kommentoida tätä leffaa, kun nään nyt kaikkialla sen kehumista ja suitsutusta.

Mä olin pettynyt leffaan. Olin saanut siitä jonkin tosi maagisen kuvan etukäteen, mutta olin aidosti pettynyt. 

Leffa on mun mielestä pelkkiä kliseitä täynnä, mutta huonolla tavalla. Kliseet voi olla tosi hyväkin juttu, mutta tässä leffassa ne vaan kyllästytti. Oon esimerkiksi aiemmin puhunut Call me by your name - elokuvasta, joka on myös kliseitä täynnä olemalla rakkaustarina Italian maaseudulla, mutta silti siinä leffassa kaikki oli yllättävää ja tuoretta. Star is bornissa mun mielestä taas mikään ei ollut. 

Parasta leffassa on Bradley Cooper ja Lady Gaga, jotka on molemmat ihania. Oon aivan täysin blown away varsinkin Bradleyn laulutaidoista. Siis miten helkkarissa se laulaa niin hyvin?!! Miten?! Leffassa on myös upea soundtrack joka ansaitseekin suitsutusta. Muusikkoina Bradley ja Gaga osuu musta täysin maaliin. Oon yrittänyt kuunnella paria coveria Shallow - biisistä, mutta ei ne coverit vaan toimi kun kellään muilla ei tunnu olevan tarpeeksi vahva ja kantava lauluääni biisiin. Kemia näyttelijöiden välillä toimii myös.

Mutta leffa itsessään on musta tosi keskinkertainen ja tylsä. Idea siitä että vanhempi, tunnettu muusikonretku löytää nuoren lahjakkuuden ja rakastuu tähän on ideana musta hieno ja kiinnostava. Mutta tää leffa on silti musta niin päälleliimatun ja epäaidon oloinen. Kun Gagan esittämä Ally esimerkiksi alkaa randomisti parkkipaikalla laulamaan täydellistä hittibiisiä että "joo mä oon vaan kirjottanu tän tossa ohimennen ilman mitään kokemusta alalta", facepalmasin henkisesti leffateatterissa. :D

Jotkut ovat puhuneet miten leffan asiat pyörii päiväkausia päässä, mutta en vaan voi ymmärtää. Musta tää oli yksi tuhkimotarina muiden joukossa. Joku sanoi että tää leffa on uus Titanic. Mä sanon että tää leffa on valovuosien päässä Titanicista. 

Ainoa tapa millä elokuva yllätti oli se, että Bradleyn hahmo ei ollut täydellinen. Se sai mun mielestä tarinaan edes jotain vahvuutta.  En siltikään nää tätä leffaa mitenkään taiteellisesti merkittävänä , ja oon todella, todella ihmeissäni sen saamasta kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta. Musta se ei oo mitenkään sillä Oscarien yleensä vaatimalla tasolla.  Shallow-biisi ansaitsee musta kyllä biisinä Oscarin, mutta muut asiat leffassa ei. 

Tää oli samantien mun lempibiisi leffasta. Ihan superhieno, rakastan countrya muutenkin.  Ja toi Bradleyn ääni, en vaan ymmärrä! Ihan älytön! 

Ladataan...

Pages