Teretulemast takasi
Aamu sarastaa Latvian rannikolla. Maalaisromanttinen aamu-usva leijailee peltojen yllä hyväillen hylättyjä hökkelöitä ja inspiroiden unetonta yössämatkustajaa. Koko bussi nukkuu hikistä ja epämukavaa niskat nyrjäyttävää aamuyön unta. Käytävän toisella puolella istuvan miehen mehevä karvakoipi retkottaa poikittain käytävällä estäen pääsyni käymälään. Mietin että pitäiskö vain rykiä ja rapistella tuo este hereille ja pois tieltäni, koskettaa hellästi olkapäähän ja mutista excuse me vai rusauttaa vaan läpi. Jaa.
Lähdettiin perjantaina aamulla Genovasta. Kuorittiin kaiken nähneet ikealakanat sängystä ja lunastettiin takuuvuokra. (Koska oltiin niin ”hyviä tyyppejä” niin vuokraisäntä anteliaasti palautti takuuvuokrasta 150e takaisin, alun perinhän maksettiin 350e mutta jotain erittelemättömiä ”lisäkuluja” oli ilmennyt tässä toimiston, vastaanottokeskuksen ja opiskelijakommuunia muistuttavan asumuksen kustannuksissa…)
Va bene. Suu tiukassa mytyssä tästä italialaisesta avokätisyydestä otetaan se mitä saadaan ja lähdetään lätkimään kohti bussiasemaa, jossa toiselta meistä varastetaan mm. passi ja lompakko. Ei siinä, käyhän se matka Euroopan halki ilman passiakin?
On vähän itketty, naurettu, odotettu, mökötetty, lohdutettu, tiuskittu, tehty sovinnon eleitä ja nojailtu toisiamme vasten vaan nojailun ilosta. Halvan viinan luvattu eestinmaa siintää edessäpäin ja vatsanpohjassa kutittelee väsymys, nälkäkuolema ja jännäkakka siitä että saadaanko vielä parit viranomaiset vakuutettua siitä että ollaan vaan kaksi nuorta ja kaunista jotka haluaa päästä kotisuomeen nukkumaan.
Kotiin reissulta jolle lähdettiin 11 kuukautta sitten, yhdessä, oh niin aikaisin, oikeen tuntematta edes toista. (Hoikistuin muutaman ekan italianviikon aikana pari senttiä koska en uskaltanut syödä kun oli nälkä.) Että silleen. Parikin kertaa tuli rymisteltyä matkalaukkua kaapin päältä että nyt mä lähden ja sä et näe mua enää ikinä. Mutta ehi sitä niin vaan lähretäkkää, sanos jokane joka joskus on ollut rakastunut.
Vuosi sitten kuulin kysymystä yhden jos toisenkinlaista. Että entäs sun teatteripuuhaunelmajutut, haetko vielä teakkiin? Mitä teet kun et pääse harjottelemaan näyttelemistä? Kannattaa sitten ottaa vaikka laulu- tai tanssitunteja niin edistyy ainakin jotenkin! Miten muuten aiot saada töitä jos et puhu italiaa? (Erityisesti italialaiset tykkäsi nauraa makeasti kun sanoin että aion asua täällä ja tehdä töitä, ihan varmasti joudut muuttamaan Milanoon jos haluat töitä.) Mitä jos te erootte?
Jossain siinä välissä kun tämä sieluni vaelteli halki kehojen, vuosisatojen ja vuosikymmenien, vaihtui se yleinen romantiikkakeskeisyys ja rakkauden löytäminen itsensä toteuttamiseen ja löytämiseen. Vuosi sitten ihmettelin ja ärsyynnyin kauheasti viisaita parisuhdeneuvoja että ei saa uhrautua toisen vuoksi liikaa. Uhrautumisesta voidaan puhua jos muuttaa toisen seuraksi autiolle saarelle tai heittää henkensä puolestaan. Mikä on tämä mieltä syövyttävä uskomus jossa tunteet, etenkin romanttisen ja perinteisen rakkauden kokeminen ja yleinen pienistä asioista koostuva elämänilo asetetaan toissijaiseksi unelmien tavoittelun jälkeen? Jos myöntää unelmoivansa jostain joka vaatii kovaa ja pitkäjänteistä työtä, on ainoa oikea elämisen muoto rutistaa ja väkisinrouhia kohti tuota suurta päämäärää kunnes se on saavutettu. Sitten saa levätä laakereilla ja perustaa pienen kasvimaan takapihalle, kun on kirjotettu bestseller, ohjattu näytelmä kansallisteatterissa ja näytelty päärooli Hollywoodin uudessa menestyselokuvassa. Olet laiska jos et väkisinrouhi. Ja heikko nainen jos vaihdat väkisinrouhimisen poikaystävään nojailuun ja no siihen paljonpuhuttuun parisuhde-elämään jossa kaikesta tulee Me ja Meidän unelmat ja Meidän astiasto.
Eikä suinkaan hyvät kanssamatkustajat tarkoitukseni ole väittää että elämän tarkoitus on löytää poikaystävä ja nojailla sitten vaan nojailun ilosta koko loppuelämä ja katsella Meidän astiastoa. Aina ei nojailu toiseen ihmiseen kestä loppuelämää tai edes loppuiltaa, mutta ei se olekaan tässä alati muuttuvassa virtaavassa maailmassa oleellista. Hetket on kaikki mitä meillä on. Ja sitten voi nukahtaa onnellisena muistellessa niitä hetkiä tai haaveillen tulevista, herätä siihen että olen edelleen tässä ja sinä olet siinä vaikka ilma on vielä sakeana edellisiltana suusta pulpahtaneista sammakoista.
Totuus on että en koe uhranneeni soluakaan muuttaessani Italiaan. Päinvastoin, kuin olisi tehnyt kymmenen hevosta yhdestä kamelista -tyyppiset kaupat.
Ja totuus on että ei yksikään onnistunut koe-esiintyminen, täysien pisteiden äikän essee tai nappisuoritus voita sitä tunnetta kun huhtikuun helteessä ryntää kylmänä ja turkoosina kohisevaan mereen ja aaltojen voimasta pyörii kuperkeikkaa vaahtoavassa rantavedessä ainoana huolenaan se että bikinin yläosa meni myttyyn ja joku ehkä näki tissivilahduksen.
Aitäh,
Aliisa