Maa johon aina palaa

Maa, taivas, pilvet, kivet, puut, lehdet, kaarnat, tiet, hanhet ja jänikset, heinät, lumenjämät, meren lahdet, jäiset järvet, parrat, myssyt, hiusten sävyt ja talvitakit. Kaikki samasta harmonisesta pohjolan paletista jossa silmä hetken saa levätä etelän karnevaalien, korttelijuhlien, kukkivien puiden, hedelmäpuotien ja turkoosien rantojen värikirjon jälkeen.

Ihmiset; teatterin auloissa hymyilevät ja hymisevät kuulumisia särmikkäiden silmälasien takaa perjantai-iltana. Hiippailevat yli kynnysten ja suojateiden, kohteliaasti kuiskaavat tilauksen R-kioskilla, loihtivat keskikaljan voimalla yöllisestä raitiovaunumatkasta karaokebaarin.

Kansakunta jonka katseiden kaivoista voi hetkessä nostaa väkevää ja kirkasta kodin tuntua vaikka se elää täällä kaukana maailman nurkassa ja puhuu omaa mystistä kieltään jonka kaikki sanat pitää opetella ulkoa, ei niitä voi mistään toisesta samankaltaisesta kielestä päätellä. Täällä se hiihtää, lukee hiljaa sanomalehteä lähijunassa ja kuuntelee kuinka sammaleet ja varvut rahisevat jänön käpälän alla keväisessä puistikossa. Katselee kuinka lumi sulaa pihanurmelta ja iloitsee kun talitintti istahtaa siitepölyiselle pihatuolille.

Täällä kaiken hiljaisuus puhuttelee. Kaikki tuntuu retriitiltä. Saa nukahtaa patjalle yksiön lattialle Kallioon ja tuntea että kaikki on aina ennallaan, olla turvassa muutokselta, miettimättä että kuka minusta on tullut. Sitten mämmiä kaavitaan pahvilaarista hymyssäsuin ystävän kanssa aamupalapöydässä.

Kodin tuntu ja tämä tämmöinen maisema joka on kirjailtu jokaisen tällä kolealla maalla kasvaneen sielun sisävuoreen ja siellä se vuodenajasta toiseen on ja pysyy. Tähän maisemaan sitä sitten aina kuitenkin kai tahtoo itsensä kietoa ja lämmitellä sen autuudessa, kunnes on taas aika palata toisaalle.

 

Kulttuuri Ajattelin tänään

Varför Åbo, vi har ju hela världen

Mitä pitää tehdä jos erotessa jää yli puoleksi vuodeksi haikailemaan? Jos ei saa entistä rakastettuaan mielestään ja uusi elämä ei ota tuulta alleen? Kun itkee unissaan ikäväänsä? Voiko siitä koskaan päästä yli?

Vastaus on että ei voi. Nimittäin siitä rakkaudesta kun on kerran asunut Italialaisessa merenrantakaupungissa, oppinut uuden kielen ja noussut ensimmäistä kertaa onnistuneesti surffilaudalle ja sen jälkeen syönyt halpoja mansikoita tahmealla junanpenkillä pisamaisena ja väsyneenä.

Mitä jos sen näkisi uudestaan? Olisiko se muuttunut? Olenko minä muuttunut? Näenkö sen erilaisin silmin?

Olihan minulla syyni lähteä. Elämä ja edistyminen odottivat. Suomi paapoo asujiaan asumistuella ja vaikka millä hyveillä joista italialainen ei ole koskaan kuullutkaan. Suomessa ovat ystävät ja ilmaiset koulut, ehkä vähän enemmän töitä (noh, työkseni tiskailen satunnaisesti kalaisia kattiloita tuotantokeittiöissä että tiedä siitä), ja ennen kaikkea mahdollisuus nousta lavalle ja ilmaista itseään omalla kielellään, viihdyttää, naurattaa, itkettää ja nolostuttaa katsojia olemalla jotain muuta hetken aikaa.

Vaikka täällä on kavereita, improryhmää ja teatteria toisen perään sekä melkein kaikkea sitä mitä elämältä toivon niin jokin Välimeren, appelsiinipuun ja euron espresson mentävä aukko sydämessäni ammottaa tyhjyyttään. Vaikka Turku on melkein Pariisi ja vähintäänkin Suomen eurooppalaisin kaupunki niin pois on päästävä. Edes Helsinkiin mutta mieluummin vaikka New Yorkiin.  Varför Åbo, vi har ju hela världen.

Kun on kerran asunut ulkomailla, ei ajatuksesta muuttaa uudestaan pääse eroon vaikka sitoisi itsensä kohtuuhintaisen erittäin hyvällä sijainnilla varustetun turkulaisen kaksion patteriin ja laittaisi lempisarjan Netflixistä pyörimään nenän eteen ja värväisi itsensä seudun jokaiseen teatteriin. Silti mielessä pyörii vain että on pakko saada taas lähteä, jonnekin missä meri on yhtä lämmin kuin samassasängyssänukkujan kylki-iho aurinkoisena lauantaiaamuna. Minne tahansa. Mennään jo.

-Miten olis Saksa?

-Äh, ei Espanjaan.

-Joku euroopan maa se varmaan pitää olla?

-Uusi –Seelanti? Gotlanti?

-Mikä on Gotlanti? Madagaskar?

– No ripuli ja malaria.

 -Intia?

-Sinne saat kyllä sit mennä yksin. Joku länsimaa kuitenkin ehkä. Islanti?

-Äh pitää olla joku taidejuttukoulu mulle. Berliini? Or California?

-Kattellaan.

-Mennään jo.

img_0559_0.jpg

En tiedä onko se verissä (mun äiti on kotoisin 10 000 kilometrin päästä), sielussa vai onko se tämä moderni aika ja liikkuvuus jotka mahdollistavat kaukokaipuun ja sen toteutuksen.

Lohduttavaa on se että hyvästien ei tarvitse olla lopullista. Aina voi muotoutua lusikaksi tutun selän ympärille tai istua euron espressolle appelsiinipuun alle, tutun meren kainaloon.

 

Hejdå,

Aliisa

Hyvinvointi Mieli Matkat