Suvivirsi kotiinpaluulle
Ja niin vain koittivat autuaat kevätpäivät Suomen suvessa. Tarkoitukseni oli lentää torstaina kiltisti aamukymmenen koneella Milanosta Riikan kautta Helsinkiin, mutta erinäisten kausaliteettien johdosta myöhästyin lennoltani ja jouduin paniikin ja epäuskon värittämin kasvoin pulittamaan vielä parisataa euroa ja puolipäivää uudesta pääsylipusta pohjoisen luvattuun maahan.
Helsinki-Vantaan lentokentällä tutkailen punaiseksi palaneita skandinaavinahkoja, harmaita collegehousuja ja koko perheen crocseja. Kaduttaa jo että olen suunnitellut viettäväni tässä pohjoisessa kolkassa kokonaiset kolme ja puoli viikkoa, että tulin tänne hakemaan yliopistoon! Mikä minä olen olevinani joogahousuissani, laukku täynnä kauluspaitoja ja suoria housuja. Helsinki-Vantaan kullanruskeiden parkettien tuttuus kuitenkin lämmittää. Äiti odottaa saapuvien lentojen aulassa ja tepsuttelee hassusti halaamaan heti kun ilmestyn näköetäisyydelle. Ele on yritys olla korrekti ja hillitty, mutta siitä tulee hetkessä lapsellinen ja hallitsematon kun äiti kaikenlaisten venäjänkielisten hellittelynimien kera nelistää luokseni. Kotona odottaa vaivaantunut kissemisse joka puolen tunnin kiusallisen kehänkiertelyn jälkeen vihdoin asettuu huoneeni matolle ja venyttää itsensä metrin mittaiseksi pinkeäksi makkaraksi kehottaen kättäni rapsuttamaan sen kiiltävää turkkia.
Alakerran vessa on uusittu. Nyt jokaista asiointia värittää kaiken yltiöpäinen miellyttävyys. Maali tuoksuu vielä tuoreelta valkoisissa puisissa seinäpaneeleissa. Muovinen orkidea on niin olevinaan lavuaarin vieressä. Vesihana kurkottaa nykyaikaisena ja eleganttina lavuaarin yllä. Elämä on yhtä juhlaa. Sivelen huvikseni keittiön työtasoa, vain nauttiakseni Tikka Masalan ja currytahnan autuaasta poissaolosta.
Sitten hiipii hämmästys. Tuntuu kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa, jatkan vain siitä mihin olin jäänytkin. Mikään ei ole muttunut paitsi Lohjan Amarillo on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Hämmästyn että 24cl viiniä maksaa 12,50 e, ja se on kaikille ihan okei. Hämmästyn että ilma tuntui jotenkin viileältä ja raikkaalta, huokealta ja helpolta hengittää.
Lapsuudenystävä on ihan samanmuotoinen ja värinen kuin aina ennenkin. En ollut kasvanut erilleni, vaikka kasvatinkin iha pikkiriikkisen ennen mikkihiiren kokoista hauistani. Halaus ei tunnu oudolta. Tuttuja kasvoja vilisee siellä täällä, pysähdyn ja selostan kaikille saman tarinan. Suurpiirteisesti vain siitä ja tästä ja kulttuurien eroista ja viineistä. Hymyilen ja katson muualle, selitän, huokailen, nyökkäilen hyväksyen oman itsetutkiskeluni kun olen pitänyt mittavan monologin vastauksena kysymykseen ”no millaista sulla oli siellä Italiassa?”
Miehet istuvat rivissä eteenpäin kumartuneina ja tuijottavat silmä kovana mailojen ja kiekon hippasleikkiä kuvaruudulla. Huutoa. Sadattelua. Ja kaikki me toivomme vielä viimeisen erän viimeisellä minuutilla että tapahtuisi ihme. Mutta ihme ei tapahdu. Kaikki napittavat takkinsa ja vaipuvat kohtaloonsa tyytyneenä kohti häämöttävää maanantaita. Eikä ketään tunnu oikeastaan edes haittaavan.
Muutaman päivän kuluttua oikaisen kalmanvalkeat kinttuni Turun yliopiston pihamaalla, annan aivojen sulaa keskipäivän auringossa ja valua voikukkien joukkoon kuohkeaan nurmeen. Mietin että mitähän sinne pääsykoepaperiin tuli kirjoitettua. Mitähän siinä kysyttiin. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Mietin että meni ihan hyvin. Ja mietin että entä jos nyt hakisin pyöräni tuolta pyörätelineestä ja viilettäisin jossain Turun liepeillä sijaitsevaan opiskelijakaksioon. Ajatus sopii kuin sukka, ja haluan sen omakseni! Tähän elämään on päästävä! On saatava opiskelijakortti ja ihania uusia ruskettuneita, hyvinvointia, viisautta ja tulevaisuutta huokuvia yliopistoystäviä! Mietin että entäpä jos ryhtyisin kirjailijaksi! Sanovat että olen hyvä! Entäpä jos! Kaikkea sitä!
Sitten piinaan itseäni vielä hetken taiteentutkimuksen keskeisillä käsitteillä ja menen takaisin luentosaliin aiheuttamaan itselleni oikean käden kuolion kirjoittamalla puolitoista tuntia jotain kielestä ja taiteesta ja taiteenkielestä.
Sitten on sellaisia pieniä yksityiskohtia jotka eivät kuulu tarinaan kotiinpaluusta, mutta joilla on jokin kummallinen viehättävyys johon palaan aina hiljaisen hetken tullen:
”Kylläpäs tuolla katolla on tota siitepölyä.”
”Niin on. Pitäisiköhän se pestä. Tai odottaa sateen tuloa.”
”Niin.”
Ihmiset keskustelevat vastaamatta toisilleen, etsimättä vastausta. Täälläpäin ihmiset eivät etsi. On jo. Vaikka kesä on lyhyt, supermarketit notkuvat vastenmielisiä muovisia pihajalkineita kaikille vuodenajoille ja ihmiset muistuttavat hitusen enemmän perunoita kuin siellä Etelä-Euroopassa niin silti kaiken tyytyväisyys ja sopeutuvuus, mielekkyys, yksinkertaisuus ja helppous tekevät tästä sen paikan jonka kaipausta en Välimerellä osannut pukea sanoiksi.
Rahin ja seinäkankaan jälkeläistä muistuttava koira laskee päänsä autossa polvelleni. Ihan mutkattomasti ja empimättä niin kuin vain koira osaa. Täynnä luottamusta, koska mitä syytä meillä onkaan koskaan olla luottamatta? Rakastettuihin käsiin, polviin, silmiin, syliin, itseemme ja tulevaisuuteen. Ei vain ole enää ainuttakaan tekosyytä epäillä elämän kantavuutta!
