Suvivirsi kotiinpaluulle

Ja niin vain koittivat autuaat kevätpäivät Suomen suvessa. Tarkoitukseni oli lentää torstaina kiltisti aamukymmenen koneella Milanosta Riikan kautta Helsinkiin, mutta erinäisten kausaliteettien johdosta myöhästyin lennoltani ja jouduin paniikin ja epäuskon värittämin kasvoin pulittamaan vielä parisataa euroa ja puolipäivää uudesta pääsylipusta pohjoisen luvattuun maahan.

Helsinki-Vantaan lentokentällä tutkailen punaiseksi palaneita skandinaavinahkoja, harmaita collegehousuja ja koko perheen crocseja. Kaduttaa jo että olen suunnitellut viettäväni tässä pohjoisessa kolkassa kokonaiset kolme ja puoli viikkoa, että tulin tänne hakemaan yliopistoon! Mikä minä olen olevinani joogahousuissani, laukku täynnä kauluspaitoja ja suoria housuja. Helsinki-Vantaan kullanruskeiden parkettien tuttuus kuitenkin lämmittää. Äiti odottaa saapuvien lentojen aulassa ja tepsuttelee hassusti halaamaan heti kun ilmestyn näköetäisyydelle. Ele on yritys olla korrekti ja hillitty, mutta siitä tulee hetkessä lapsellinen ja hallitsematon kun äiti kaikenlaisten venäjänkielisten hellittelynimien kera nelistää luokseni. Kotona odottaa vaivaantunut kissemisse joka puolen tunnin kiusallisen kehänkiertelyn jälkeen vihdoin asettuu huoneeni matolle ja venyttää itsensä metrin mittaiseksi pinkeäksi makkaraksi kehottaen kättäni rapsuttamaan sen kiiltävää turkkia.

Alakerran vessa on uusittu. Nyt jokaista asiointia värittää kaiken yltiöpäinen miellyttävyys. Maali tuoksuu vielä tuoreelta valkoisissa puisissa seinäpaneeleissa. Muovinen orkidea on niin olevinaan lavuaarin vieressä. Vesihana kurkottaa nykyaikaisena ja eleganttina lavuaarin yllä. Elämä on yhtä juhlaa. Sivelen huvikseni keittiön työtasoa, vain nauttiakseni Tikka Masalan ja currytahnan autuaasta poissaolosta.

image1.jpg

Sitten hiipii hämmästys. Tuntuu kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa, jatkan vain siitä mihin olin jäänytkin. Mikään ei ole muttunut paitsi Lohjan Amarillo on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Hämmästyn että 24cl viiniä maksaa 12,50 e, ja se on kaikille ihan okei. Hämmästyn että ilma tuntui jotenkin viileältä ja raikkaalta, huokealta ja helpolta hengittää.

Lapsuudenystävä on ihan samanmuotoinen ja värinen kuin aina ennenkin. En ollut kasvanut erilleni, vaikka kasvatinkin iha pikkiriikkisen ennen mikkihiiren kokoista hauistani. Halaus ei tunnu oudolta. Tuttuja kasvoja vilisee siellä täällä, pysähdyn ja selostan kaikille saman tarinan. Suurpiirteisesti vain siitä ja tästä ja kulttuurien eroista ja viineistä. Hymyilen ja katson muualle, selitän, huokailen, nyökkäilen hyväksyen oman itsetutkiskeluni kun olen pitänyt mittavan monologin vastauksena kysymykseen ”no millaista sulla oli siellä Italiassa?”

Miehet istuvat rivissä eteenpäin kumartuneina ja tuijottavat silmä kovana mailojen ja kiekon hippasleikkiä kuvaruudulla. Huutoa. Sadattelua. Ja kaikki me toivomme vielä viimeisen erän viimeisellä minuutilla että tapahtuisi ihme. Mutta ihme ei tapahdu. Kaikki napittavat takkinsa ja vaipuvat kohtaloonsa tyytyneenä kohti häämöttävää maanantaita. Eikä ketään tunnu oikeastaan edes haittaavan.

Muutaman päivän kuluttua oikaisen kalmanvalkeat kinttuni Turun yliopiston pihamaalla, annan aivojen sulaa keskipäivän auringossa ja valua voikukkien joukkoon kuohkeaan nurmeen. Mietin että mitähän sinne pääsykoepaperiin tuli kirjoitettua. Mitähän siinä kysyttiin. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Mietin että meni ihan hyvin. Ja mietin että entä jos nyt hakisin pyöräni tuolta pyörätelineestä ja viilettäisin jossain Turun liepeillä sijaitsevaan opiskelijakaksioon. Ajatus sopii kuin sukka, ja haluan sen omakseni! Tähän elämään on päästävä! On saatava opiskelijakortti ja ihania uusia ruskettuneita, hyvinvointia, viisautta ja tulevaisuutta huokuvia yliopistoystäviä!  Mietin että entäpä jos ryhtyisin kirjailijaksi! Sanovat että olen hyvä! Entäpä jos! Kaikkea sitä!

Sitten piinaan itseäni vielä hetken taiteentutkimuksen keskeisillä käsitteillä ja menen takaisin luentosaliin aiheuttamaan itselleni oikean käden kuolion kirjoittamalla puolitoista tuntia jotain kielestä ja taiteesta ja taiteenkielestä. 

Sitten on sellaisia pieniä yksityiskohtia jotka eivät kuulu tarinaan kotiinpaluusta, mutta joilla on jokin kummallinen viehättävyys johon palaan aina hiljaisen hetken tullen:

”Kylläpäs tuolla katolla on tota siitepölyä.”

”Niin on. Pitäisiköhän se pestä. Tai odottaa sateen tuloa.”

”Niin.”

image2.jpg

Ihmiset keskustelevat vastaamatta toisilleen, etsimättä vastausta. Täälläpäin ihmiset eivät etsi. On jo. Vaikka kesä on lyhyt, supermarketit notkuvat vastenmielisiä muovisia pihajalkineita kaikille vuodenajoille ja ihmiset muistuttavat hitusen enemmän perunoita kuin siellä Etelä-Euroopassa niin silti kaiken tyytyväisyys ja sopeutuvuus, mielekkyys, yksinkertaisuus ja helppous tekevät tästä sen paikan jonka kaipausta en Välimerellä osannut pukea sanoiksi. 

Rahin ja seinäkankaan jälkeläistä muistuttava koira laskee päänsä autossa polvelleni. Ihan mutkattomasti ja empimättä niin kuin vain koira osaa. Täynnä luottamusta, koska mitä syytä meillä onkaan koskaan olla luottamatta? Rakastettuihin käsiin, polviin, silmiin, syliin, itseemme ja tulevaisuuteen. Ei vain ole enää ainuttakaan tekosyytä epäillä elämän kantavuutta!

 

 

Suhteet Oma elämä Matkat Ajattelin tänään

Filosofinen taikamatka

Piehän sie kuule penkistäs kii koska nyt tulee deeppiä metafyysistä näsäviisastelua!

Olen löytänyt mieleiseni elämäntaito-oppaan. Kyseessä on Turun yliopiston taiteiden tutkimukselle yhteinen pääsykoekirja ”Taide, kokemus ja maailma”. Tätä opusta lukiessani oivallan uudestaan ja uudestaan sen faktan että missään ei ole mitään vitun järkeä.

Katselkaamme tässä välissä tyynnyttävää kuvaa Italian rivieralta ja kertätkäämme henkistä hyvinvointia:

20160320_133125400_ios.jpg

Olen perustanut pienen elämäni sellaisen elämänfilosfian vaalimiselle että tieto lisää ymmärrystä ja ymmärrys vapauttaa (tuskasta, tietämättömyydestä, typeryydestä, ahdistuksesta jne.) Tämänhetkinen ymmärryksen tasoni on kuitenkin kurkottanut sellaisen ajatuksen pariin että täydellinen ymmärtäminen on mahdotonta ja ymmärtämisen käsite itsessään on kaamea paradoksi jolla ei ole osaa eikä arpaa onnellisuudesta puhuttaessa.

Yritän tuoda näkökantani esille näiden muutamien sepustuksien avulla.

Ensinnäkin, kaikki se mitä olet juuri nyt, on tulosta siitä mitä olit eilen ja kaikkina elämäsi edellisinä päivinä. Mitä vanhempasi olivat, mikä on ympäristösi jossa kasvoit yms yms. Kukaan ei synny sellaiseksi kuin on, vaan kasvaa (mutta tämähän on ihan selvä nakki, kaikki on kärryillä vai mitä).

Täten meille ei ole myöskään annettu mitään ymmärryskiikareita käteen että katseleppas noista niin tajuat miksi leijonat metsästävät, miksi silli maksaa tänään torilla enemmän kuin viikko sitten ja miksi toiset ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Kaikki se mitä tiedämme ja koemme ymmärtävämme on perustaa jostakin jota olemme jo omaksuneet. Näemme maailmaan siis aina menneisyyden valossa. Tulevaisuuden voimme kuvitella vain sen avulla mitä menneisyydestä tiedämme. Omasta, toisen, ihmiskunnan, luonnon, anyway menneisyydestä. Kaikesta mikä tapahtui ennen tätä nimenomaista hetkeä kun istut siinä puhelin/tabletti/tietokone/taulutelevisio/3Dkiikari kädessäsi ja luet tätä.

(Joku ehkä saattoi pudota kärryiltä mutta ei se mitään hidastetaan vähän)

Siis: Ymmärrämme maailmaa vain menneisyydessä omaksuttujen kokemusten ja kykyjen perusteella.

Martilla on ihmissuhdeongelma. Martti voi ratkaista sen esimerkiksi samalla tavalla kuin viimeksi ratkaisi sen (kokemus) tai järkeillä loogisen päättelyn avulla ratkaisun tilanteeseen. Silloinkin hän käyttää siihen loogisen päättelyn vaatimaan aivoprosessiin jo opittuja jäsentelykykyjään ja älykkyyttään logiikan suhteen. Toisilla tämän osasto on kehittyneempi kuin toisilla.

Siiseli olemmeko edelleen samaa mieltä tästä menneisyysväittämästä?

(Astutaampa nyt kaikki pois niiltä kärryiltä ja jatketaan matkaa jalan.)

Myös kaikki mitä tiedät, luulet tietäväsi ja ymmärtäväsi itsesi suhteen on tätä samaa mielipuolisesti viuhuvaa paradoksaalista pelleilyä. Kun katsot peiliin, näet eri ihmisen kuin mitä ystäväsi edessään näkee. Jotkut onnekkaat sumusilmät näkevät itsensä sellaisina kuin haluavat nähdä, toiset näkevät vain kaiken pahan, jotkut ovat siellä jossain välimaastossa. Ei silti ole olemassa mitään totuudellista minäkuvaa, koska jokainen näkee ja kokee itsensä oman menneisyytensä valossa.

(Raivataampas tietä tähän viidakkoon)

No. Ethän sinä katso kuvaa Mona Lisastakaan täysin tyhjällä päällä. Kaikki mitä ymmärrät näkemästäsi rakentuu sen pohjalle mitä maailmasta tiedät. (Kuvassa on ihminen joka ilmeisesti istuu kädet sylissään ja hymyilee kujeilevaa pikku pilluvirnettään. Näet taulussa värejä jotka tunnistat ja voit nimetä väreiksi, ehkä muotoja? Jos olet oikein noheva niin alat analysoimaan kaikkea muuta taidehistoriallista sälää mitä ikinä keksitkään kuvasta vetäistä. ) Sama pätee peilikuvaasi, näet ihmisen, naisen tai miehen, hän on pulska, lihaksikas, laiha, epäsopusuhtainen, kaunis, ruma, pitkähiuksinen, vaalea, etninen suhteessa niihin käsityksiin jotka olet omassa ympäristössäsi omaksunut. Sen perusteella määrittelet näkemäsi kuvan miksi ikinä sitten määritteletkään. Näet itsesi sellaisena kuin näet menneisyytesi.

(Nyt ollaan jo aika tiheässä pusikossa, mutta ne ketkä ovat vielä mukana niin kiristäkäähän kengännauhoja ja pitäkää hatusta kiinni koska seuraavaksi mennään suolle)

Jos siis ymmärrät mona lisat suun muut, itsesi ja kaiken mitä vastaisuudessa koet sen perusteella mitä olet jo omaksunut, niin silloinhan ymmärrät toista ihmistäkin vain omilla ehdoillasi. Voimme toki tehdä sitä kuuluisaa ”yritä ymmärtää” hommaa, mutta silloinkin, vaikka järkeilisimme itsemme toisen kenkiin, seisomme siellä silti omilla känsäisillä jaloillamme jotka ovat kokeneet vain ja ainoastaan oman elämämme niine nousuine ja laskuine mitä tiellemme onkaan sattunut. Minä olen minä, ja tullut tällaiseksi niiden kaikkien mutkien kautta. Sinä olet sinä ja sinulla on omat mutkasi. Voimme kokea empatiaa, sielunveljeyttä ja yhteyttä toiseen, mutta emme koskaan voi nähdä ja kokea asioita samalla tavalla kuin joku toinen.

Eikä tämä päde vain yksittäisiin ihmissuhteisiin, parisuhteisiin ja ystävyyssuhteisiin sun muihin. Voiko taiteilijakaan koskaan tuoda esille sitä mitä yrittää sanoa, jos muut vain tulkitsevat hänen teoksensa viestin oman ymmärryksensä rajoissa, omilla ehdoillaan.

Jollain tapaa masentavaa eikö? Että lopulta olemme kuitenkin yksin, ainoaa lajiamme. Vaikka kuinka tahdommekin olla omanlaisiamme ja ainutlaatuisia, niin tahdomme että ainutlaatuisuutemme tulee ymmärretyksi sellaisena kuin me itsekin sen koemme. Mutta niin ei tapahdu. Jokainen voi olla ainutlaatuinen itselleen vain sillä tavalla kuin itse oman ainutlaatuisen ymmärryksensä kautta ymmärtää.

(Tässä kohtaa suon reunalla minä lyön filosofian osalta hanskat tiskiin ja lakkaan johtamasta tätä ajatushautomoa, kunnes suurempi tieto ja ymmärrys laskeutuu ylleni ja voin ajatella eteenpäin.)

Täten olemme hyvin epäakateemisen ja argumentaatioltaan löyhän ajattelun kautta siirtyneet takaisin sellaisen väittämän pariin että järjellä ja ymmärryksellä ei pääsekään niin kovin pitkälle onnellisuutta ja hyvää elämää rakentaessa. Niin moniin kysymyksiin kuin tiede ja järki vastaakin, ne eivät koskaan vastaa kysymyksiin siitä miksi rakastamme toista ihmistä niin kovin kaikista virheistä huolimatta, miksi juuri minä sitä ja tätä, minne ajatukset menevät kun ne yhtäkkiä kesken keskustelun tipahtavat pois päästä tai onko kissoilla sielua. Sellaiset asiat jäävät niin ikään sydämen ratkaistavaksi.

20160321_174544870_ios.jpg

 

Muchos graazies,

Aliisa Von Wittgenstein Karjalainen

Puheenaiheet Opiskelu Ajattelin tänään