Meistä on moneksi. On myös me kaksi pienessä antarktisen jäätävässä huoneessa tässä kummallisessa asunnossa joka ei oikein osaa päättää ollakko toimisto vai asunto. Vuokraisäntämme perheellä on siis (vilkas ja kovaäänistä italialaista liiketoimintaa sisältävä) toimisto tämän saman oven takana missä me muut asumme, kokkailemme ja pesemme pyykkejämme päivästä toiseen. Ei ole mitenkään kummallista että keskellä päivää keitellessäni borssikeittoa, keittiöön astelee eksyneen näköinen kravattimies ja kysyy että missä vessa on. Tämä ei varsinaisesti ole mikään asunto, sellainen elämän ja kuoleman välillä täytettävä välitila pikemminkin. Puolen vuoden jälkeen ihan siedettävä.

Meitä asuu täällä seitsemän kappaletta. Minä ja armahain samassasängyssänukkujani, englantilainen opettajatar, kiinalainen arkkitehtiopiskelija, kaksi intialaista tietokonetieteen superkärkimoniosaajaa, ja erittäin tuntemattomaksi jäänyt intialainen neurotieteilijätohtorismies. Ensimmäiset neljä kuukautta meitä ilahduttivat kaksi belgialaista naama norsunalaapäällä elämiseen erikoistunutta yliopisto-opiskelijaa, mutta onnekseni voin todeta sen ajan olevan jo takanapäin.

Noh, milloin se ihmisviha sitten iskee?

Kun uusi kiinalainen kämppis polttaa huoneessaan ja sievän pyynnön jälkeen on ulkoilun sijaan siirtynyt tekemään samaa toimitusta kylpyhuoneeseen.

Kun aina tiskaat brittikämpiksesi pestopastakattilan koska hän ei vain tee sitä.

Kun intialaisten kämppisten vessanpöntönreunallepissaamistapa ja currykastikkeen roiskiminen eivät katoa sitten millään.

Kun intialainen kämppis on vakuuttunut omasta bollywoodmusikaalilahjakkuudestaan ja suo muille ympärillä oleville kunnian nauttia erinäisistä salsa-askelilla höystetyistä intialaisista musiikkiesityksistä. Nämä musiikkiesitykset tapahtuvat onnekseni juuri silloin kun aamulla kulmakarvat kurtussa yritän keskittyä kananmunan laskemiseen kiehuvaan veteen niin ettei se menisi rikki (tottakai se menee rikki) tai silloin kun yritänn keskitttyä johonkin olennaiseen, esimerkiksi blogitekstien veistelemiseen tai surulliselle elokuvalle itkemiseen.

Kun keittiön lavuaari menee tukkoon ja jokainen kansallisuus kantaa kortensa kekoon laskemalla sinne lisää vettä ja laittamalla patansa sinne likoamaan, jotta tuloksena olisi maksimaalisen iljettävä rasvaisenkeltainen vesiallas joka jonkun kuitenkin täytyy pumpata auki.

Kun pidät keittiön valoa ja uunia samaan aikaan päällä ja sulake palaa. Jos haluaa käyttää uunia, on syytä varautua tekemään useaan otteeseen pitkiä reissuja sisäpihan sulakekaapille.

Jos olet suihkussa ja joku avaa keittiön hanan niin kylmäksi noroksi vaihtunut rentouttava peseytymishetkesi muuttuu käden käänteessä ihmisvihakohtaukseksi. Seiso siinä sitten ja odota kun Tikka Masala tiskaa riisikeittimensä.

Lisäksi, meidän huoneessa on yhteensä kolme (isoa vanhanaikaista kolisevaa kaksiosaista) ovea. Yhdestä mennään ja tullaan. Toisen läpi leijailee sitä tupakansavua ja miesten deodoranttia ja toisen läpi kuuluu tasaisin väliajoin (naisen) raspinen ja matala tupakkayskäisy. Siis yksityisyys 5/5. Ei ongelmaa myöskään tunnistaa tv-sarjoja oven läpi (kyllä, tupakkayskäisy katseli toissapäivänä Frendien kutostuottaria, sitä jaksoa jossa Chandler ja Monica menee kihloihin).

Mutta onneksi minä ja samassasängyssänukkujani olemme täydellisiä. On ilo asua niiden ovien toisella puolella ja kuunnella pölötystä, kälätystä, tilitystä, kikatusta, huutonaurua, huutoitkua, nyyhkytystä, ilosta ulvontaa, surusta ulvontaa, hevimetallia, suomalaista gangstaräppiä, venäläistä gangstaräppiä, lauleskelua, klarinettisooloja ja viinilasien kilistelyä.

Sellaista on elämä. Ja pian tämäkin välitila vaihtuu taas toiseen välitilaan elämässä, toivottavasti vähän siistimpään ja yksityisempään. Ja onneksi misantropiamanialle on olemassa vastapainona loistavaa pizzaa ja aurinkoisia retkiä merenrannalle.

Muchos graazies,

Aliisa