Sillä oonhan suomalainen

Kaikki Lohjan sosiaalisesti silmäätekevät ovat ahtautuneet GinaTricotin muotipaitaan ja paikallisen yökerhon yläkertaan. Siellä sitten keinutaan Tuiskun tahdissa e-teen ja taa-a koska kuka vaan sen ossaa. Hetken mietin että miksi olen täällä. No siksi että täällä minä kasvoin ja pitkälti muotouduin siksi joka olen nyt, näiden ihmisten ympäröimänä, maassa joka on itsessään jo vähän sellainen että missäs se nyt olikaan, kaupungissa jota helsinkiläinen ystäväni kuvaili ”yhdeksi isoksi bensa-asemaksi”.

”On pohjantähden alla tää koti mulla mainen/ Mä elämästä laulan, sillä oonhan suomalainen/ Mä rakkaudesta laulan, on siinä mies ja nainen / Pohjantähden alla, Elää suomalainen”
Niin, ei kait siinä sitten muuta. On aika poistua karaokepuolelta.

Tässä vaiheessa voisin avata baarin kulmanurkkaan kulttuuririihen, asettua maakuntarahvaan yläpuolelle ja väittää jatkaneeni omaan lohjaekstistenssiini keskittynyttä ajatushautomoa naama myttyrällä koko illan. Mentäköön kuitenkin rehellisesti totuuden ytimeen ja paljastettakoon että humalaisesta hiprakastani johtuen en ehtinyt, malttanut tai jytkymusiikin paiskeelta kyennyt syventymään kotimaaironiaan sen kummemmin sinä iltana. Sen sijaan join olutta ja salmaria, kälätin ämmieni kanssa ja tein kuten Tuisku käski.

Kotimatkalla tapaan jalkakäytävän kulmalla istuvan perustapanin joka kerran kävi rekalla ranskassa ja toivoi että joskus pääsisi lentokoneeseen. Ai että mikä pyörömahainen mielen suoruus siinä istuikaan taksikyytiä odottelemassa!

Eihän sitä tässä mitään kulttuurishokkia olla potemassa, mutta välillä sitä vaan pysähtyy havainnoimaan ympärillä vilistävää kiusaantuvien tuppisuiden kansakuntaa. Italiassa suomalaisuus kulttuurina tarkoitti sydämen syvintä olemusta, rempseitä ja ronskeja sieluja suoraan Tuntemattomasta Sotilaasta. Täällä se ajatus on kaukana kuin vastarannan mökkinaapuri. Ei auta Väinö Linna eikä Paasilinna kun istut viidentoista muun paikallisen kanssa verotoimiston aulassa kello 11.15 keskiviikkoaamuna ja selailet matkailulehteä kaukokaipuun kyyneleet silmäkulmia kiristellen.

Ja vaikka onkin kivaa naputella tekstiä iltamyöhään kissan vierellä sateen rummutellessa kattorakenteita, niin kyllä minä perkele kiroan tämän jokapäiväisen märkäkuoleman. Aluksihan se oli vain hauska pikku kepponen että suomessa on sade ja vilu, mutta kahden viikon jälkeen ei enää naurata. Missä on kuulas syysaurinkoni, farkkutakkikeli ja elokuun pimenevät illat?

Tähän mennessä Suomi on ollut lähinnä:
Eckerö Linen laiva Tallinnasta Helsinkiin harmaana maanantaiaamupäivänä, kun viinaan ja vyölaukkuun jämähtäneet sedät litkivät Lapin kultaa baarissa ja kolme pariskuntaa humppaavat löysästi tanssiorkesterin soittaessa suomeksi käännettyjä iskelmäcovereita.

Suomi on ollut sitä kun pääsee kerran kesässä niittämään rantakaislaa tai ajamaan nurmea ja kokee olevansa tärkeä raskaan työn raatjuudessaan. Sitä että soutaa Riviera di Routiolla vastatuuleen, ihan vinoon ja väärään rantaan niin että seuraavana päivänä on selässä kyttyrä. Sitä että pyöräilee halki Virkkalan Toscanan omenatarhojen Josefiinan aitalle ostamaan riemunkirjavia tuoleja uuteen kotiin.

Suomi on ollut pariskuntana mustikkamättäällä kyykkimistä suu supussa ja kädet kyynärpäitä myöten sinisinä. Sitä että mustikanvarpuja kampaillessa silmään osuu keltainen pikku kanttarellisieni ja sydän hypähtää ilosta!
Suomi on ollut kiukkua siitä että sauna-aika meni mustikkametsän takia ohi ja jouduit istumaan hädin tuskin saunaksi tunnistettavilla laimeilla jälkilämmöillä. Sitä että herää aamuyöllä sorsan huutoon tai ikkunasta tulvivaan valoilmiöön.

Tässä oli nyt ehkä tällaisia ääripäistä poimittuja bensa-asemantuoksuisia suomikuvia jotka tihkuvat kliseisintä olemustaan kuin rasvainen makkara nuotion liekeissä hikoillessaan. Mutta onneksi luvassa on myös urbaania, fuusioitunutta ja luonnosta ja laiskottelusta tehokkaasti vieraannuttavaa matkustusta läntiseen metropoliin, suomen keskieurooppaan eli Turkuun. Kaikkien niiden opiskelijoiden, kulttuurimenojen ja ylevien jokilaivojen ja puutalojen keskuudesta toivon taas löytäväni oivalluksen ja inspiraation!
Seuraavan kerran palaillaan astialle eräästä kerrostaloasunnosta jommalt kummalt puolt jokke. Paikkaan jossa Meidän astiasto lojuu pitkästyneenä Prisman tarjouslehtisiin käärittynä Ikean sohvan ja originaalien riemunkirjavien tuolien seassa. Paikkaan jonka ovessa on molempien nimet eikä muuten yhtäkään Mr. Tikka Masalaa keittiössä!
 

Yritin etsiä puhelimeni kätköistä jotain aiheeseen sopivia suomikuvia mutta eksyin ja sydämeni repesi kun näin turkoosina kimmeltävät rannat ja eteläistä lämpöä löyhkäävät katukuvat Italiasta. En ole vielä valmis niihin. Hurts too much.

Kiittimoi,

Alliisa