Varför Åbo, vi har ju hela världen

Mitä pitää tehdä jos erotessa jää yli puoleksi vuodeksi haikailemaan? Jos ei saa entistä rakastettuaan mielestään ja uusi elämä ei ota tuulta alleen? Kun itkee unissaan ikäväänsä? Voiko siitä koskaan päästä yli?

Vastaus on että ei voi. Nimittäin siitä rakkaudesta kun on kerran asunut Italialaisessa merenrantakaupungissa, oppinut uuden kielen ja noussut ensimmäistä kertaa onnistuneesti surffilaudalle ja sen jälkeen syönyt halpoja mansikoita tahmealla junanpenkillä pisamaisena ja väsyneenä.

Mitä jos sen näkisi uudestaan? Olisiko se muuttunut? Olenko minä muuttunut? Näenkö sen erilaisin silmin?

Olihan minulla syyni lähteä. Elämä ja edistyminen odottivat. Suomi paapoo asujiaan asumistuella ja vaikka millä hyveillä joista italialainen ei ole koskaan kuullutkaan. Suomessa ovat ystävät ja ilmaiset koulut, ehkä vähän enemmän töitä (noh, työkseni tiskailen satunnaisesti kalaisia kattiloita tuotantokeittiöissä että tiedä siitä), ja ennen kaikkea mahdollisuus nousta lavalle ja ilmaista itseään omalla kielellään, viihdyttää, naurattaa, itkettää ja nolostuttaa katsojia olemalla jotain muuta hetken aikaa.

Vaikka täällä on kavereita, improryhmää ja teatteria toisen perään sekä melkein kaikkea sitä mitä elämältä toivon niin jokin Välimeren, appelsiinipuun ja euron espresson mentävä aukko sydämessäni ammottaa tyhjyyttään. Vaikka Turku on melkein Pariisi ja vähintäänkin Suomen eurooppalaisin kaupunki niin pois on päästävä. Edes Helsinkiin mutta mieluummin vaikka New Yorkiin.  Varför Åbo, vi har ju hela världen.

Kun on kerran asunut ulkomailla, ei ajatuksesta muuttaa uudestaan pääse eroon vaikka sitoisi itsensä kohtuuhintaisen erittäin hyvällä sijainnilla varustetun turkulaisen kaksion patteriin ja laittaisi lempisarjan Netflixistä pyörimään nenän eteen ja värväisi itsensä seudun jokaiseen teatteriin. Silti mielessä pyörii vain että on pakko saada taas lähteä, jonnekin missä meri on yhtä lämmin kuin samassasängyssänukkujan kylki-iho aurinkoisena lauantaiaamuna. Minne tahansa. Mennään jo.

-Miten olis Saksa?

-Äh, ei Espanjaan.

-Joku euroopan maa se varmaan pitää olla?

-Uusi –Seelanti? Gotlanti?

-Mikä on Gotlanti? Madagaskar?

– No ripuli ja malaria.

 -Intia?

-Sinne saat kyllä sit mennä yksin. Joku länsimaa kuitenkin ehkä. Islanti?

-Äh pitää olla joku taidejuttukoulu mulle. Berliini? Or California?

-Kattellaan.

-Mennään jo.

En tiedä onko se verissä (mun äiti on kotoisin 10 000 kilometrin päästä), sielussa vai onko se tämä moderni aika ja liikkuvuus jotka mahdollistavat kaukokaipuun ja sen toteutuksen.

Lohduttavaa on se että hyvästien ei tarvitse olla lopullista. Aina voi muotoutua lusikaksi tutun selän ympärille tai istua euron espressolle appelsiinipuun alle, tutun meren kainaloon.

 

Hejdå,

Aliisa