Kaikkensa antamisesta eli salamateksti

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, eli Salamateksti. Kiitos Helmi K ja Laura T. ideasta.

Klo on nyt 11.14.

Kun on antanut kaikkensa, aina jää jotain jäljelle. Jotain, joka tuntee ja kaipaa, pelkää ja eksyy. On ihan hölmöä edes sanoa, että on antanut kaikkensa, eihän kukaan siihen pysty. Jos niin tekisi, ei jäisi mitään jäljelle. Se olisi niin totaalinen suoritus, että siihen hukkuisi.

Silti äitiys on sitä. Sitä, että antaa kaikkensa ja vielä vähän enemmän. Antautuu. Uppoaa. Hukkuu. Mutta pysyy pinnalla, koska lapsi on paras ankkuri, mitä voi olla.

Silti ei saisi olla niin antautuva ja omista asioistaan luopuva. Lapsi on tärkein, tietenkin, mutta niin olen minäkin. Sen kun muistan, niin kaikki on hyvin.

Ja pitää muistaa, etten voi pilata lasta rakastamalla sitä liikaa, eikä haittaa, että teen virheitä. Pitää muistaa, että olen epätäydellinen. Kaikki ovat. Ei lasta voi suojella kaikelta, vähiten äidiltään, eikä tarvitsekaan, jos äiti on riittävän hyvä äiti, niin kuin äidit yleensä ovat.

Kunpa oppisin antamaan itselleni anteeksi enkä olisi niin ankara itselleni. Olen hyvä juuri tällaisena, vaikka välillä, aika useinkin, ärsyttää ja hermot menee ja kiukuttaa. Pitää muistaa ne hetket, kun nauran yhdessä pojan kanssa ja pussailemme toisemme pöpeiksi.

Aina on aikaa rakastaa. Aina on aikaa oppia jotain uutta. Aina on aikaa tuntea, kaivata, pelätä ja eksyä.

Klo on nyt 11.22.