Isänpäivän jälkeinen päivä vuonna 2015 tulee jäämään mieleeni sinä päivänä, jolloin isäpuoleni kuoli. Pitäisi sanoa, että hän menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana, kuten aina sanotaan, ja niin kai se meni, jos ulkopuoliselta kysytään. Mutta se on liian siivosti ja ympäripyöreästi sanottu. Syöpään kuolemisessa ei ole mitään siivoa. On syvää paniikkia, pelkoa, kipua, äidin huutamista. On sitä, ettei viikkoihin jaksa nousta sängystä ja naapurin ukko käy päivittäin auttamassa sängystä pyörätuoliin pyörätuolista sänkyyn sängystä pyörätuoliin. On laihtumista laihtumista ja laihtumista, kunnes jäljellä on luuranko, nahka ja kauhistuneet silmät syvällä silmäkuopissa. On sitä, ettei saa henkeä ja sitä, ettei jaksa puhua. Ja sitä, että jalat turpoavat niin, että iho halkeilee ja kudosnestettä on pitkin lattioita, mattoa ja sänkyä. On läheisten voimattomuuden tunnetta, lohduttomuutta, surua, pelkoa ja väsymystä. On sanomattomia sanoja ja halaukseen kätkettyjä tunteita.

On suurta rakkautta ja suunnatonta ikävää. Lepää rauhassa.