Itku pitkästä ilosta
Mistäköhän sitä aloittaisi, alusta vai lopusta?
Takana on yksi parhaimpia seikkailuja ikinä, rakkaimman ihmisen kanssa. Sopivassa suhteessa työtä ja vapaata, ihania ihmisiä, herkullista ruokaa, raikasta ilmaa, liikuntaa, luontoa ja Lapin elämyksiä. Vietimme lähes kaksi ikimuistoista viikkoa Levillä. Olimme suunnitelleet lähtevämme kotia kohti maanantai aamuna 17.4. Aamuaurinko ja pilvetön taivas veivät voiton ja vetivät magneetin lailla rinteeseen. Pääsimme ensimmäisinä korkkaamaan vakosametin ja suurella innolla laskimme aamupäivän kolme tuntia, kunnes oli aika luovuttaa hotellihuone.
Ystävät lähtivät Ylläkselle houkutellen meitä mukaansa. Sain yllytettyä rakkaimpani vielä ennen kotimatkaa Ylläkselle – sekä valitsemaan laudan. Viimeiset pari laskua ja tämä kausi olisi paketissa.
Ukkoseni päätti laskea unohtumattoman laskun. 25 vuotta laudalla laskeneena ympäri maailmaa, kovaa ja korkealla, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaihtamatta. Suomen Ylläksellä, mustassa rinteessä, täysiä, takaside poikki, etukantin leikkaava käännös, lauta lähtee alta, takakantti nappaa kiinni, mies kaatuu taakse ja tulee kymmenkunta volttia rinnettä alas, iskeytyen jokaisella pyörähdyksellä tunturiin. Kovaa ja korkealta. Lasken rinnalla ja näen kaiken aivan liian läheltä. Pyöriminen jatkuu loputtomasti ja tunnen täydellistä avuttomuutta – en pysty tekemään mitään saadakseni tuon kaiken loppumaan. Pelkään pahinta.
Vihdoin pyöriminen loppuu. Mies nousee istumaan. Varovasti kysyn, ”Kuinka voit?”. ”Poikki. Perkele, ne on molemmat poikki! Hae apua.”
Toivoin, että hän puhuu laudan siteistä – pelkäsin, että kyse on molemmista jaloista. Hän tarkoitti vasemman säären molempia luita. Sekä sääri- että pohjeluu olivat poikki, pirstaleina. Syöksyn hakemaan apua. Toivon, ettei kukaan laske hänen päälleen.
Odottavan aika on pitkä. Tapaturman sattuessa sekunnit tuntuvat minuuteilta.
Rakas haetaan moottorikelkalla rinteestä ja viedään ensiapuasemalle. Kolmen tunnin kuluttua olemme Lapin keskussairaalassa. Kahdeksan tunnin kuluttua jalka on kuvattu. Kuvat nähdessään lääkärit kauhistelevat ja hoitajat kiljahtelevat lausuen Herran nimeä. Ensimmäinen leikkaus on seuraavana päivänä.
Olimme kolme päivää Rovaniemellä. Jalkaan asennettiin ulkoinen tuki. Käytännössä ehjään luuhun porattiin metallipiikit, joilla saatiin vedettyä jalka mittaansa ja luut lähelle oikeaa asentoa. Ulkoisen fiksaation myötä turvotus lähtee laskemaan ja kivut helpottavat. Jalkaa ei voida leikata, ennen kuin turvotus on riittävästi laskenut. Ajan mieheni Lapista kotiin.
Kävimme Pohjola Sairaalassa alaraajavammoihin erikoistuneen lääkärin vastaanotolla mutta murtuma on niin paha ja leikkaus niin iso, että se on suoritettava Töölössä. HUS – osasto 4 – siellä se rakas Ukkoseni nyt on. Odottamassa leikkausta, joka toivottavasti on tänään.
Fysioterapeutti tutki jalkaa ja totesi, ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Jalka on sulanut, toisin sanoen turvotus on laskenut, ennätys nopeasti. Miten se on mahdollista? Jalka on ollut koholla lähes kaiken aikaa tapaturmasta lähtien, mies on jaksanut pitää polven ja varpaat liikkeessä, olen tehnyt päivittäin kevyttä lymfaa sekä energiahoitoa, käytössä ovat olleet solumineraalit sekä valoterapia. Ennen leikkausta lisänä antioksidantit sekä homeopatia. Ennen kaikkea paljon rakkautta ja huolenpitoa aamuin sekä öin.
Rakkaani, hän on ihmeellinen mies. Koko tänä aikana hän ei ole valittanut kertaakaan, vain todennut ”Pitipä sattua” – laskukenkää poistaessa kerran huutanut tuskasta, kun meinasi taju lähteä kivusta. Eilen totesi, että rinteessä istuessaan ja apua odottaessaan mietti, että oli niin hieno reissu, ettei edes murtunut jalka haittaa. Ihmeellinen mies. Ja teki sen, mitä päätti, laski varmasti unohtumattoman laskun.
Kulunut viikko on mennyt näissä merkeissä ja moni tulee vielä menemään. Lääkäreiden ennuste on, että menee vuosia, kunnes jalka on kunnossa. Teen parhaani, ettei heidän ennusteensa toteudu vaan jalka on lähes entisensä jo paljon aiemmin. Kunhan leikkaus on onnistuneesti ohi, kuntoutus aloitettu ja ajatukseni kohdistuu muuallekin, kuin Ukkoseni pitkän huiskeaan sääreen, saatte varmasti lukea jalan kuulumisien lisäksi muustakin.
Parasta toivoen,
Jenni