Odottavan aika on pitkä

On keskiyö. Odotan miestäni leikkauksesta. Viimeiset 10 päivää ovat olleet enimmäkseen odottamista. En pidä odottamisesta. Hyväksyn, että on asioita joihin en voi vaikuttaa mutta en pidä siitä. 

Tapaturman sattuessa kaikki kiire katosi. Kaikki muu kiire, paitsi toisen saaminen hyvään hoitoon. Paljastuu, kuinka kiire on pitkälti itse luotua. Paljastuu, mikä on kaikkein tärkeintä. Pelästyin, että menetän elämäni ykköstyypin. Kaikki nämä päivät suhtautumiseni on ollut, kuin hän olisi hengenvaarassa. Se on jännä tunne, kun oma itse katoaa ja olet valmis tekemään mitä tahansa toisen eteen. Nälkä ja väsymys häviää. Tiedät fyysisesti, miltä tuntuu, kun rintaa puristaa ja sydämeen sattuu. Toisen hyvinvointi on kaiken keskiössä. Kumpikin on ollut enemmän huolissaan toisesta kuin itsestään.

Vaikeiden tilanteiden myötä selviää paljon parisuhteesta. Jopa se, onko tehnyt oikean valinnan kumppanin suhteen. Löytää uusia piirteitä itsestään ja ymmärtää paremmin myös vanhempiaan.

Kysyin, onko tästä seurannut mitään hyvää. Ukkoseni vastasi, että olemme entistäkin läheisempiä. Rakkaus on vieläkin vahvempaa. Varmuus ja tahto väkevämpää.

Kun menin ensimmäisen kerran osastolle, vastapäätä pedissä oli vanha mummo. Mummo katsoi paheksuvasti, kun pussasin ja silittelin miestäni. Hetken päästä kuului: ”En ole ennen tuommosta nähnyt! Tuommonen vanha mies! Mitä äitiskin ajattelee? Eihän tuo ole edes suomalainen, unkarilainen tuo on. Onko tuolla vanhalla miehellä perhettä?” Mummo näki nuoren tytönhupakon vanhan, ulkomaalaisen miehen kimpussa. Salarakkaan. Kuinka usein näemme jotain aivan muuta kuin todellisen tilanteen?

Äitiä nauratti. Seuraavina päivinä minua aina jännitti mummon kohtaaminen.

Odotan yhä nuorta Ukkoani leikkauksesta.

 

Hetki ennen leikkausta. Mummo siirrettiin kuntoutukseen toisaalle.

 

Rakkaudella,

Jenni