En tiennyt sitä silloin, mutta tiedän sen nyt. Vauvamme oli erilainen.

Ensimmäiset puoli vuotta esikoisemme nukkui yöt hyvin. Pääasiassa noin 22-10 heräämättä. Toki oli öitä kun jokin piti hereillä, kuten esimerkiksi rokotteet. Hän oli muutenkin ensimmäisen puolen vuoden rauhallinen tapaus.

Hän nukkui vain omassa sängyssään. Hermostui sylissä, iholla. Hän kaipasi omaa tilaa ja rauhaa. Imetys oli alkanut pumppauksella hänen ollessaan teholla, ja kotiin päästyämme pääasiassa jatkuikin näin. Ote oli hyvä, eikä missään pitänyt olla mitään vikaa. Vauva söi silti rinnalla vain ”huijattuna”. Näin päädyimme syöttämään suurimmaksi osaksi pumpattua pullolla, kylmänä. Hän ei voinut sietää myöskään lämmintä maitoa. Myös pullolla syöttäminen sylissä oli vaikeaa. Hän söi parhaiten ollessaan sängyssä tai sitterissä. Tämä tuntui minusta hirveältä. Olin koko raskauden tankannut tietoa, kuinka imetys on vauvan parhaaksi, ja kuinka harsoilla pullon tukeminen on paitsi sosiaalisesti, myös turvallisuuden vuoksi huono. Tietysti tästä syystä olimme erittäin varovaisia syöttäessämme häntä. Mutta tämä oli ainoa tapa, millä hänet sai syömään. Näin jälkikäteen ajatellen, minun olisi pitänyt tajuta ettei tämä ole ”normaalia”. Mutta hän oli ensimmäisemme, emmekä osanneet epäillä mitään.

Yritin lukuisia kertoja nukuttaa häntä syliin, viereen tai rinnalle. Se vaan ei toiminut. Onneksi imetys onnistui sentään pumppaamalla ja pullolla. Sen ”menetystä” en olisi silloin osannut käsitellä. Minulla oli niin kovat odotukset ihan jokaiselle asialle niin synnytyksen kuin vauva-ajan suhteen, ja tuntui että jokainen niistä kaatui toisensa perään.

Vauvamme makasi ensimmäiset puoli vuotta paikallaan, kädet vartalon reunoilla. Hän ei tuonut käsiä eteen, tarttunut esineisiin tms. Hän vain makasi. Siinä noin 5-6 kuukauden iässä hän alkoi nauraa. Se oli ainoa tapamme saada yhteys häneen.

Kävimme tarkkailuissa säännöllisesti synnytyssairaalassa lääkärin ja fyssarin tarkastuksessa. Hänellä diagnosoitiin hypotonia, mutta sen enempää asiaan ei osattu puuttua. Näin jälkikäteen tajusimme tämän johtuneen siitä, ettemme osanneet kertoa ongelmista, kun emme tienneet niitä olevan. Eihän meillä ollut käsitystä siitä, mitä vauvalta vaaditaan, ja mikä on ”normaalia”.

Käännekohta aktiivisuudessa tapahtui kun aloitimme puoli vuotiaana sormiruokailun. Sen jälkeen hän alkoi tarttua esineisiin, tavoitella niitä lattialla, kannatella päätään tukevasti jne. Hän lähti ryömimään kesällä, noin puoli vuotiaana. Pian tämän jälkeen hän lähti konttaamaan, ja jos 8 kuukauden iässä kävelemään tukea vasten. 10-kuisena hän käveli jo tuetta. Se oli ihan uskomatonta. Olimme hypotonia-diagnoosin jälkeen olleet varmoja ettei hän kävelisi ensimmäiseen vuoteen. Olimme valmistautuneet että liikkumaan opettelu tapahtuisi hieman myöhässä.

Viimeinen käynti tarkkailussa oli 1 vuotiaana. Silloin saimme ”terveenpaperit”, joissa todettiim ettei kyseessä ole kehitysviivästymä, kehitysvamma tms. Lääkäri kuitenkin sanoi, että odotettavissa on vähintään oppimis- tai keskittymisvaikeuksia, mahdollisesti autisminkirjoa voi esiintyä tms. Hän oli ihmeissään kertoessaan tämän meille. Hän oli ollut varma, että lapsestamme olisi tullut vaikeasti vammainen. Lapsen sairastama verenmyrkytys hänen sanojensa mukaan aiheuttaa vastasyntyneelle vakavia vaurioita aivoihin, ja näin ollen lapsesta ei voi tulla ”tervettä”. Mutta minulla on käsissäni lääketieteellinen ihme.