Sairaalassa

Synnytyksen jälkeisenä aamuna pääsin näkemään vauvani toista kertaa. Menimme teho-osastolle sairaalasängyllä. Vauvani makasi muovisessa sängyssään johtojen ympäröimänä hengityskoneessa. Häntä pidettiin nukutettuna.

Otin vauvaani kädestä kiinni. Samaan aikaan mieheni tuli vierelleni, ja tarttui minua toisesta kädestä. Siinä olimme, hiljaa. Aika kului ja minua tultiin hakemaan takaisin omalle osastolleni syömään. Mieheni tuli mukanani. Kun olin syönyt, lähdimme takaisin vauvan luo. Silloin luoksemme tuli hoitajia ja lääkäri. He kertoivat lisää vauvan tilasta ja yön tapahtumista.

Kun vauva oli tullut teholle, oli odotettu ettei hän selviäisi. Tämä minulle kerrottiin yöllä, mutta käsitin sen vasta siinä hetkessä. Vauva oli ollut heikossa kunnossa. Hänellä oli verenmyrkytys ja keuhkot täynnä lapsivesilimaa. Yöllä hänen keuhkojaan oli alettu puhdistaa, lääkitykset verenmyrkytykseen oli aloitettu ja hänet oltiin nukutettu ja kytketty hengityskoneeseen. Hänen ei olisi pitänyt selvitä. Mutta siinä hän oli. Ihme. Itkin ja puristin mieheni kättä. En pystynyt käsittämään. En pysty vieläkään.

Lääkäri kertoi, että siirto toiseen sairaalaan on vältetty. Vauva on kuin ihmeen kaupalla selviytynyt tähän asti, ja voi paremmin kuin tilanteeseen nähden voisi odottaa. Saimme jäädä lähelle sukulaisiamme. Sitten he alkoivat puhua jatkosta. Lääkitystä jatketaan, hengityskone poistetaan aikaisintaan seuraavana päivänä. Tulisi ultria, kuvauksia, keuhkojen puhdistusta, erilaisia kokeita ja testauksia. Sairaala-aika tulisi olemaan pitkä. Minulle luvattiin, että saisin olla sairaalassa yhtä pitkään kuin vauvani. Mies saisi viettää päivät kanssamme.

Sitten lääkäri katsoi pitkään lattiaan, ja sanoi sanat joita kukaan ei halua kuulla.

Jos hän selviää. 

Päivämme kuluivat  teho-osastolla yhdessä mieheni ja vauvamme kanssa. Joka hetki kun olin kaksin vauvan kanssa, pyytelin häneltä anteeksi. Tunsin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olin saattanut hänet vaaraan. Inhosin itseäni. Kuinka saatoin pettää vauvani. Mieheni ollessa paikalla, peittelin syyllisyyttäni. Häpesin ajatuksiani.

Vauva pääsi hengityskoneesta reilun kahden vuorokauden iässä. Ravinto meni nukutuksen aikana suoraan suoneen, mutta hengityskoneesta päästessään, hänet herätettiin. Silloin ravinto alkoi kulkea nenämahaletkulla. Hän tarvitsi edelleen hengitystukea, johtoja oli joka puolella ja hän vain makasi sängyssään, tai no muovilaatikossa. En silti ikinä unohda hetkeä kun näin hänen silmänsä ensikerran. Vaikka kasvot olivat turvoksissa, eivätkä silmät auenneet kunnolla ja happiviikset painoivat turvonneita kasvoja. Hän oli silti täydellinen.

Päivittäin tapasimme lääkärin. Joka kerta hän aloitti keskustelun liikuttuneena ja ihmeissään. Vieläkin vauvamme taistelee. Hän elää. 

Joka kerta kuulimme myös ikävempiä asioita. Kuten se, että tulemme viettämään sairaalassa pitkän ajan. Ja hän varoitteli tulevasta. Jos vauvamme selviää kotiin asti, hänen elämänsä tuskin on normaalia. Pelko varjosti koko sairaala-aikaa.

Mitä jos hän ei koskaan pääse kotiin? Jos hän kuolee sairaalaan? Mitä jos hän pääsee kotiin, mutta menehtyy heti kotona? Mitä jos hän selviää, ja on vammainen? Yritimme pysyä lujina, uskoa ja luottaa tulevaan. Kävi mitä tahansa, selviämme siitä. Yhdessä.

Saimme hänet ensi kerran syliin reilun neljän vuorokauden iässä. Olin juuri päässyt ensi kertaa pyörätuoliin sängystäni. Pääsin sinä iltana täysin eroon kipupumpusta ja lääkkeistäni. Särkylääkkeitä söin toki vielä. Seuraavana päivänä minut heitettiin sairaalasta pihalle. Osastoltani ilmoitettiin, etten voi enää siellä majoittua, sillä vietin kaiken aikani teholla. Teholta taas sanottiin, että minut pitäisi majoittaa, kunnes vauvani kotiutuu. Onneksi vanhempani kuitenkin majoittivat minua ja miestäni koko sairaalassa oloajan. Viisi päivää synnytyksestä sain vauvan rinnalle. Ennen sitä olin pumpannut ja lypsänyt vauvalle pakkaseen makuannoksia. Se oli vaikeaa, sillä olin niin pitkään vuoteessa. Nyt sain sairaalasta pumpun kotiin lainaksi.

Olimme joka päivä aamusta iltaan sairaalalla. Jouluna vietimme aamulla muutaman tunnin sairaalassa, kävimme sukulaisilla ja tulimme taas illaksi vauvan luo. Koskaan en oloani ole niin tyhjäksi tuntenut, kuin silloin. Minun olisi kuulunut esitelmä vauvaani sukulaisille. Sen sijaan poistuin kesken ruokailun itkemään ikävääni ja pumppaamaan vauvalleni maitoa.

Päivät kuluivat. Uusi vuosi lähestyi. Vauvan vointi eteni tasaisen hitaasti. Syöminen alkoi sujua. Hän sai syödä rinnalta mitä jaksoi, tehtiin syöttöpunnituksia. Jatkoimme ruiskulla, ja loput laitoimme nenämahaletkulla. Lääkkeitä vähennettiin. Hengitystukea laskettiin hiljalleen. Meille kerrottiin, että vauvan kotiutumista varten hänen sydän, keuhkot ja aivot ultrataan, ja kuulo tarkastetaan. Nenämahaletkusta tulisi päästä eroon, kaikki maito tulisi mennä rinnalta ja ruiskulla. Ja hengitystuesta tulisi päästä eroon. Se vaikutti kaikkein vaikeimmalta.

Uusi vuosi saapui. Lääkkeet oli lopetettu. Vauva sai oman huoneen Keskolasta. Osastolla oli vain yksi vauva vauvamme lisäksi. Meille ehdotettiin, että saisimme yöpyä osastolla vauvamme kanssa. Vietimme siis uuden vuoden sairaalassa. Perheenä.

Elimme yhden yön ihan normaalia vauvaperheen elämää. Toki vauvallamme oli happiviikset. Heräsimme syöttämään vauvaa yöllä, vaihdoimme vaippaa ja sylittelimme. Vauva pärjäsi jopa hetken ilman hengitystukea kun kylvetimme hänet. Olin onnellinen.

Vauvan vointi lähti paranemaan nopeasti. Aivot, keuhkot ja sydän ultrattiin. Keuhkoissa oli enää pieniä merkkejä lapsivedestä. Hengitystuesta päästiin luopumaan. Aivot olivat kunnossa. Sydämestä löydettiin vuotoja, joita varten saimme kontrolliajan ultraan. Kuulo ei mennyt toisesta korvasta läpi, joten sitä kontrolloitaisiin myös. Vauva söi rinnalta, ja lisäksi sai pumppaamaani maitoa ruiskulla tai pullolla. Pääsimme uuden vuoden jälkeisellä viikolla kotiin. Nopeammin, kuin kukaan koskaan olisi uskonut. Olimme yhteensä noin kolme viikkoa sairaalassa.

Sairaalasta päästyämme meillä jatkuivat kuukausittaiset kontrollikäynnit teholla.

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

12/2016

Synnytykseni

Vuonna 2016 odotin esikoistani. Raskausaika sujui hyvin, lukuunottamatta koko raskauden kestänyttä pahoinvointia ja oksentelua. Olin onnellinen, odotin innoissani tulevaa synnytystä.

Laskettuaikani oli joulukuun alussa. Kuukaudet vyöryivät nopeasti, vaikka kuitenkin aika tuntui pitkältä. Minulla ei ollut juurikaan ennakoivia oireita, tai kipuja, ennen viimeisiä viikkoja. Viikko ennen laskettua, alkoivat menkkakivut. Olin innoissani, synnytys lähenee.

Laskettuna päivänä minulta lorahti lapsivettä. Vaaleanpunaista vettä. Jännityksestä täristen soitin synnärille,ja sain käskyn tulla käymään. Iltakahdeksalta lähdin kohti sairalaa. Noin puoli yhdeksän minut otettiin käyrille. Makoilin käyrillä, ja osastolla tuli vuoronvaihto. Huoneeseen käveli tympääntyneen näköinen naishenkilö. Rintaani kouraisi. Tuntui kuin kaikki odotus ja jännitys haihtui kun hän katsoi minua. Vastailin hänen kysymyksiinsä, mutta todella vaikeana. Kuin olisin menettänyt puhekykyni js tunteeni. Hän teki tutkimukset. Sormelle auki, paikat pehmenneet. Muistan ikuisesti kuinka hän tylytti minua. ”Te nuoret ensisynnyttäjät tulette tänne turhaan. Kyllä sen sitten näkee kun lapsivedet menee, sitä valuu sitten kuin ämpäristä kaataen pitkin reisiä” Olin järkyttynyt ja kauhuissani. Tiesin vesien menneen, mutten uskaltanut sanoa hänelle mitään. Olin 20-vuotias, todella ujo vieraiden ihmisten kanssa. Hän toitotti minulle vielä monta kertaa, kuinka sitten tietäisin kun vedet menevät, ja ettei pienet lorahdukset haittaa. ”Niistä kun ei tiedä mitä oikeasti ovat”

Minut lähetettiin kotiin odottamaan. Kotona vain itkin. Tiesin sisimmässäni että vedet olivat menneet, mutta olin järkyttynyt ettei minua uskottu. Uskoin kuitenkin, ettei vaaraa ole. Että eihän pieni lorahdus mitään haittaa. Jännitys tulevaa synnytystä kohtaan alkoi palailla.

Päivät kuluivat. Vettä tuli päivittäin pieniä lorahduksia, mutten välittänyt niistä. Olihan minulle sanottu, että sen sitten huomaa kun ne oikeasti menevät. 40+5 minulla alkoi supistukset. Ne olivat kivuttomia, mutta aivan erilaisia kuin harjoitussupistukset. Lueskelin netistä milloin olisi lähdettävä sairaalaan. Kun säännöllisiä tulee alle 10min välein, tai kun ei pärjää enää kotona. Odottelin seuraavaan päivään, jolloin ne muuttuivat säännöllisiksi. Koko päivän (40+6) supistuksia tuli 10min välein, ilman kipua. Painetta niissä tuntui, mutta ei kipua yhtään. Tein liikelaskentoja ja kellottelin supistuksia. Olin innoissani ja onnellinen. Pian saan vauvan syliini.

Illalla (40+6) supistukset alkoivat tulla alle 5min välein, edelleen ilman kipuja. Vauva liikkui, mutta selvästi hitaammin. Kun supistuksia tuli 2min välein, lähdin varmuuden vuoksi sairaalaan. Minut otti vastaan sama ihminen, kuin oli ottanut viikkoa aiemmin ennen vuoronvaihtoa. Tämä naishenkilö oli äidillinen ja ihana. Hän ihmetteli miksen ollut jo synnyttänyt, minullahan oli mennyt lapsivedet. Kerroin mitä minulle oltiin sanottu. Hän teki lapsivesitestin, joka näytti ”vanhaa positiivista”. Siinä vaiheessa rintaani kouraisi. Minut laitettiin käyrille, ja otettiin verikokeita. Minut otettiin tarkkailuun, yksin. Sain varmuuden vuoksi antibioottia suoneen ennen verikoetuloksia koko yön. Supistukset alkoivat laimeta sairaalassa, eikä verikokeissa näkynyt poikkeavaa, joten aamulla minut siirrettiin synnyttäneiden vuodeosastolle odottelemaan synnytystä. Antibiootti lopetettiin.

Viikko 41+0, synnytys käynnistettäisiin 41+1 aamulla kello 9, jos vauva ei synny ennen sitä. Odottelin osastolla ja kerroin miehelleni ja äidilleni tilanteen. He olivat tulossa mukaani synnytykseen. Mieheni pakkasi kotona kaiken valmiiksi, äitini etsi itselleen sijaista seuraavalle päivälle. Äitini kävi myös illalla minua katsomassa, ja toi vähän herkkuja. Minua itketti ja pelotti olla yksin. 

Onnekseni minulla oli huonetoveri. Minua vanhempi nainen, jolla tuli todella kipeitä supistuksia alle 2min välein. Hänen miehensä kellotti niitä, jutteli kanssani ja neuvoi naista hengittämisessä. Kuuntelin tarkkaan, ja painoin vinkit mieleeni. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni synnytyksestä. He lähtivät illalla synnyttämään, ja minä jäin yksin huoneeseen. Supistukseni olivat alkaneet heidän ollessaan paikalla. Epäsäännöllisinä, mutta kipeinä.

Yritin nukkua, mutta supistukset voimistuivat ja tihenivät. Nukuin 15-30min pätkiä ja ravasin välissä suihkussa. Edelleen supistukset olivat epätasaisia. Aamu tuli, ja hain aamupalaa. Ruoka hieman tökki, mutta sain syötyä vähän ruisleipää, pari kurkkusiivua ja pari lusikallista puuroa. Vein astiat takaisin ja ajattelin ottaa torkut ennen kuin lääkäri tulee käynnistämään synnytyksen. Kello oli noin 10 yli 8 kun tulin takaisin huoneeseeni, ja silloin tunsin ensimmäisen supistuksen. Samaan aikaan kaikki syömäni tuli ylös. Supistus oli todella voimakas. Oma kätilöni tuli juuri sillä hetkellä huoneeseen, ja sanoi pyytävänsä lääkärin pian. Synnytykseni oli käynnistynyt. 

Supistuksia tuli 2min välein. Lääkäri tutki minut. Kaulaa jäljellä vähän, parille sormelle auki, paikat pehmeät. Minut vietiin synnytyssaliin, ja hälytin äitini ja mieheni paikalle. Odottelin salissa pitkään yksin. Kätilöistä oli pulaa. Kerrottiin oman kätilöni saapuvan pian vuoroon, ja hän olisi kanssani iltaan asti. Hän saapuikin juuri sopivasti samaan aikaan äitini kanssa, noin kello 11. Mieheni tuli hieman myöhemmin. 

Supistukset olivat voimakkaita, ja niitä tuli todella tiheästi. Edellinen loppui niin seuraava alkoi. Käytin ilokaasua apuna. Minulla oli toiveena mahdollisimman lääkkeetön ja luonnollinen synnytys. Mieheni juotti minulle mehua ja tsemppasi. Kätilöni oli aivan ihana. Ajasta synnytyssalissa en juuri muista. Noin kello kahdelta muistelen käyneeni nukkumaan. Kivut olivat voimakkaita ja oloni oli heikko. Kun nukuin, minulta oltiin mitattu kuume. Se oli yli 38. Olin oksennellut koko synnytyksen, jokaisella supistuksella. Ilokaasu vain pahensi tätä entisestään.

Lapsiveteni alkoi muuttua. Ensin se muuttui vain väriltään vihreäksi. Mitä pidemmälle aika kului, se alkoi muuttaa rakennettaan. Se ei ollut enää vettä, vaan limaa. Limaisia vihreän ruskeita klönttejä valui reisiäni pitkin. Oksentelin ja olin kipeä. Sain epiduraalin. Sain hetken levättyä, kunnes epiduraalin vaikutus alkoi heiketä. Olin aivan lopussa. Mietin vain, mistä saisin voimaa synnyttää.

Illalla minua lähdettiin nostamaan sängystä istumaan, jotta synnytys edistyisi. En päässyt edes istumaan, kun kaikki laitteet ympärillä piippasivat. Minut kaadettiin sänkyyn kontilleni, ja vauva ohjattiin takaisin parempaan asentoon. Lääkäreitä ja kätilöitä pyöri ympärilläni. Yksi lääkäreistä katsoi minua silmiin, näin kuinka hän tärisi. Hän sanoi minulle, että nyt me lähdemme sektioon. Vauvan sykkeet olivat romahtaneet, vauvalla on hätä.

Itkin,oksentelin ja tärisin. Toiveeni olivat romuttuneet, ja pelko lapsestani valtasi minut. Sillä aikaa kun yritin kuumeessani käsittää mitä minulle oli sanottu, mieheni ja minut oli valmistettu leikkaussaliin. Äitini jäi ulkopuolelle odottamaan. Leikkaus kesti pitkään, ja oksentelin koko leikkauksen. Muistan vain kun kuulin kurlausäänen kun vauvani nostettiin kohdusta. Ei huutoa, ei itkua. Hänet nostettiin viereiselle pöydälle. Kuulin oksentamista, pientä kröhinää, epämääräisen huudon. Vauva on hengissä. Hänet näytettiin nopeasti minulle ja miehelleni, ja häntä lähtiin viemään teholle. Mieheni lähti mukaan. Minua jäätiin parsimaan. Lapseni syntyi illalla kahdeksan aikoihin.

Parsiminen kesti kauan. Sitten minut vietiin heräämöön. Heräämöstä pääsin yöllä noin kahden-kolmen aikaan. Pääsin teholle näkemään vauvani. Teholla lääkäri kertoi, että vauvalla on hengenhätä. Seuraavat tunnit näyttävät, selviääkö hän. Jos selviää, hän on todennäköisesti vaikeasti kehitysvammainen. Hänet tulisi siirtää toiseen sairaalaan jatkohoitoon, mutta hän on liian heikossa kunnossa siirtoon.

Tunnit kuluivat, välillä joku kävi kertomassa mitä teholla tapahtuu. Yöllä kello 6 saimme luvan siirtoon. Siirto olisi aamulla 8. Minut siirrettäisiin 9 lääkärin tarkastuksen jälkeen, mikäli minun tilanteeni sen sallii. Samalla kun sektio pelasti lapseni, se pelasti myös minun henkeni. Saimme molemmat verenmyrkytyksen.

Aamulla 7.30 lasten teho-osaston ylilääkäri tulee luokseni. Hän puhuu ihmeestä. Vauvan vointi on virkistynyt reilussa tunnissa niin, että siirtoa ei tarvita. Vaikka pitkä matka on vauvan voinnin kanssa edessä, eikä täyttä tietoa kuinka paha tilanne on, ei meidän tarvitse ainakaan lähteä monen tunnin matkan päähän toiseen sairaalaan.

 

Tässä ensimmäinen synnytystarinani. Haluaisin kertoa myös ajastamme sairaalassa, mikäli haluaisitte kuulla 💕

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus