Minä, minumpi, miellyttäjä

Siitäkin huolimatta, että tituleeraan tätä blogia entisen miellyttäjän tuumailuiksi, myönnän, että suutarin lapsella ei aina ole kenkiä. Tai jos on, ne puristavat.

Vaikka lähtökohtaisesti tänä päivänä koenkin seisovani varsin mallikkaasti omien mielipiteitteni, päätösteni ja rajojeni puolella, tuottaa yksi kaksi kirjaiminen sana toisinaan yhä edelleen haasteita sopertaa huulien välistä ulos. Maija Vilkkumaakin sen jo tiesi: ei. Tässä siis kuluneen kuukauden askeleet miellyttämisen saralla, jotka veivät suoran polun sijasta sivuteille ja taaksepäin.

Huomaan liehuttavani mielelläni sankariviittaa, mikäli ystävä, tuttava tai puolituttu pyytää apua. Perisyntini on vastata avunpyyntöön empimättä myöntävästi, mielellään lämpimän äänensävyn, myötäelävän hymyn ja jatkuvan jouston mahdollisuuden kera. Harmikseni tosin myös kompastelen sankariviittaani, sillä toisia auttaessani unohdan helposti itseni ja oman hyvinvointini: sillä aina tulevat muut, sitten vasta minä. Niin se on ollut pienestä pitäen.

Kulunut kuukausi on ripotellut polulleni miellyttämisen murusia, jotka ensin naamioituivat viattomiksi avunannoiksi, mutta myöhemmin murusten kasaantuessa paisuvaksi nisutaikinaksi ymmärsin, että kipeä kiltteyteni on nostanut päätään ja hyvän tyypin -syndroomani on saanut bensaa liekkeihinsä.

Suklaakakun muotoinen kiltteys

Se alkoi pienestä.

Totta kai voin siirtää tapaamispäivää, eihän se ole niin piirun päälle, vaikka uusi ajankohta tekeekin minulle aikataulullisesti hieman tiukkaa. That’s life ja pääasia on, että toisella on väljempää omassa päivässään. Ja mikä parasta: minä olen mutkaton ja asiat etenivät. Aikataulujumppahan kuuluu muutenkin arkeeni ja on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kuulakärkikynä leikittelee käsikalenterini sivuilla villeinä yliviivoina.

Sitten koitti syntymäpäiväni, jota tietysti halusin juhlistaa myös eräällä työpaikallani. Ostin siis ex-temporena kakun. Siinäkin ylikiltteys tiivistyi hikipisaroiksi: ostin toden teolla kakun, mutten sellaista, josta itse nauttisin, vaan sellaisen, josta tiesin suurimman osan varmasti pitävän. Suurimman ilon kun saan siitä, että muut nauttivat.

Suklaakakkufarssin jälkeen lumipallo alkoi kasvamaan. Tuttava pyysi rahaa lainaan. Tätä en yleensä tee, mutta tässä tapauksessa se äsken manitsemani poikkeus oli jälleen enemmän kuin tunkkainen periaate: halusin vilpittömästi auttaa toisen kurjaa tilannetta, ja koska tämä ei hetkauttanut omaa talouttani, sen pystyin myös tekemään. Myöhemmin jouduin huhuilemaan rahaani takaisin, sillä sitä ei maksettu sovittuun päivään mennessä. Kilttinä luonteena sen takaisin penääminen tuntui ikävältä. Siitäkin huolimatta, että se oli täysi oikeuteni. Kuinka sanoittaa pyyntö mukavasti, mutta tarpeeksi suorasti ilmaisten? Jos olisin ollut työroolissa, tämä ei olisi tuottanut vaikeuksia ollenkaan, mutta seisoessani paljaasti minuna menin mankeliin.

Kun kerran annoin pikkusormeni jälleen miellyttämiselle, josta olin ollut kuivilla jo tovin jos toisenkin, se ahmaisi koko käteni. Kuin manifestoiden toukokuun aikana elämääni tipahteli miellyttämisen hetkiä kuin kissoja ja koiria taivaalta: kyyditsin ihmisiä paikasta toiseen, autoin laskujen maksamisessa, näin ihmisiä velvollisuudesta, tein toisen työt ja lainasin omaisuuttani, joka toimitettiin rikkinäisenä takaisin. Tilanteet eskaloituivat ja pian olin jo niin kiltteydestä pullea, etten tiennyt miten päin olla. Hengästytti.

Suutarin lapsen kengät

Sitten tuli eilinen. Minä: sähköjänis, aropupu, toiminnan nainen ja Kehä ykkösen kovin ikiliikkuja pysähdyin. Työpäivän jälkeen olin uupuneista uupunein, rojahdin sohvalle ja nukahdin. Nukuin kuuden tunnin päiväunet ja heräsin kahta väsyneempänä. Vaikka olin ollut kilteistä kiltein, ei kukaan ollut tullut fanfaarien kanssa kotiovelleni hehkuttamaan jalouttani. Sen sijaan vain kissa tönäisi tassulla poskeani ruoan toivossa ja avopuoliso ihmetteli päiväunitarvettani. Sivuhuomiona mainittakoon: karsastan päikkäreitä.

Siinä harmaalla sohvalla maani myyneenä maatessani tajusin, että kaikki nämä tilanteet olisin voinut välttää, jos en olisi heti vastannut kyllä, vaan sanonut esimerkiksi: ”palaan asiaan”, ”mietin yön yli”, ”tällä kerralla olen estynyt”, ”valitettavasti ei onnistu.” Näin olisin voinut prosessoida sitä, mitä todella jaksan kantaa, minkä palveluksen haluan tehdä ja mikä on järkevää. Nyt olin ryypännyt miellyttämisen halua kahdella kauhalla ja palkaksi saanut kiltteydarran ilman Buranaa.

Uskon, että sankariviittani löyhyttely alkoi siitä, että olen tällä hetkellä omassa elämässäni kovin kiireinen. Vanha paha tapani on kompensoida kiirettäni hyväntuulisuudella ja mutkattomalla olemuksella: katsokaa, kiireen lisäksi hallitsen myös muiden auttamisen ja ikihymyn. Tadaa!

Vaikka kiltteysdarrat ovatkin usean päivän pituisia, oli tämä jälleen hyvä muistutus siitä, miten helppoa on palata vanhoihin toimintamalleihin. Tadaa.

Ja mitä suutarin lapsen kenkiin tulee, tämän karusellin jälkeen ne on sidottu tukevasti ja rakkaudella rusetille.

Tekstin takana kapellimestaroi kolmekymppinen taidepedagogi, esiintyjä ja valmentaja, jolle elämässä oleellista on innostuminen, innostaminen ja spontaanit yöajelut Vantaan puolelle

Moukaroin arkeni uusiksi joitakin vuosia sitten. Rajasin, lisäsin ja poistin, siis editoin huolella ja itselleni uskollisesti. Tämä Minä Oy:ni tilinpäätös oli oleellinen ja tarpeellinen, jotta sain jokapäiväisestä elämästäni mahdollisimman merkityksellistä. Tässä muutama teko, joista tuli tapa.

Rajasin

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa sanoessani, että arkeni oli jo ennen uudelleenrakentamista varsin mukavaa linnunmaitoa. Haasteeni jokapäiväisessä elämässäni liittyi suurilta osin kuitenkin siihen, että innostuin helposti monesta asiasta ja pian työpöydälläni oli niin monta tulista rautaa, ettei kokeneinkaan innostuja jaksanut niitä takoa. Oli monta ihanaa työjuttua, kiinnostavaa kissanristiäistä, kaveria nähtäväksi ja palvelusta toteutettavaksi. Jossain vaiheessa olikin päivänselvää, että työpöytä tulisi puhdistaa sellaiseksi, että sen äärellä olisi miellyttävää ja mukavaa olla. Kuvaannollisesti tavarapaljoutta oli niin paljon, että kadotin itseni röykkiöiden alle.

Aloitin töistä, sillä ne olivat arkeni konkreettinen kulmakivi. Olen ammatissani sekä yrittäjänä että palkansaajana useammassa yhteisössä ja näin ollen kalenterini oli hurmaavan erilainen joka viikolta. Välillä tein 14 tunnin työpäiviä, toisinaan pelkkiä iltatöitä. Esiinnyin, ohjasin, opetin, kirjoitin, roudasin, johdin, sometin, elin sähköpostissa ja kokoustin. Kalenteri oli myös täynnä joka viikolta, välillä liiankin. Rakastin sitä,että moniottelin työrintamalla monen asian kanssa, mutta halusin selkeyttää näitä kaikkia lankoja käsisssäni, jotta olisi helpompi hengittää.

Suurin havaintoni työpalettiani tarkastellessani oli se, että pystyin organisoinnilla tiivistämään työviikkoani ja näin luomaan ympärilleni enemmän ilmaa. Tarkastelin omaa energiaani: milloin minä saan eniten aikaan ja olen toimeliain? Vastaus oli aamulla. Näin ollen tein itselleni linjauksen siitä, että kaikki ajattelua vaativat toimistohommat tein aamulla mahdollisimman valmiiksi. Tein myös päätöksen: jos  listalla oli virastopuhelun soittaminen, josta en niin nauti, tein sen heti herättyäni. Mikäli jumppasimme työkavereiden kanssa yhteistä kokousaikaa, ehdotin aamuaikoja. Tärkeää oli myös tehdä selkeä linjaus sen suhteen, mitä töitä olin valmis aikataulupalettiini ottamaan, mitkä asiat kuuluivat työnkuvaani ja mitkä pystyin delegoimaan. Toisinaan sain mielettömiä työtarjouksia, jotka olisi ehkä ollut järkevä ottaa, mutta ne eivät sillä hetkellä resonoineet juuri sen hetkisessä elämässäni. Välillä sanoin ei – ja hyvä niin.

Organisoinnin tuoksinnassa löysin timantin: torstain. Yhtäkkiä tästä päivästä muodostui villi kortti, sillä huomasin, että tuona päivänä olin harvoin porhaltamassa pää kolmantena jalkana mihinkään. Niinpä päätin pitää torstait vapaana ja olen ylpeä, että olen siinä hyvin onnistunutkin. Ajatus siitä, että torstaisin kalenterini on väljempi, on luonut myös paljon rauhaa, sillä kiireisimpinä työviikkoina olen voinut hyödyntää tämän päivän väljyyden rästihommien tekemiseen. Hiljaisempina työviikkoina olen voinut ottaa töitä kyseiselle päivälle, mikäli niin olen halunnut. Ja mikä parasta: usein torstaisin olen saanut nukkua niin pitkään tai lyhyeen kuin halusin.

Työviikkoni ovat edelleen runsaat ja teen töitä toisinaan myös viikonloppuisin. Se ei kuitenkaan ole haitannut, sillä olen työssä, jonka koen tässä elämänvaiheessani intohimokseni ja palloja ei ole liian montaa ilmassa – vanha jonglööri kun olen. Tutkimusmatka itseen kuitenkin paljasti sen, että olen varsin tyytyväinen tähän arkeen, jossa työpäiväni eivät ole maanantaista perjantaihin kello 8-16. Se oli hyvä, konkreettinen oivallus siitä, miten työelämääni halusin toteuttaa.

Lisäsin 

Pohtiessani, mitä eniten elämältäni kaipasin, palasin muutaman vuoden takaisiin elämän suuntaviivoihini. Tuolloin elin spontaaniudesta, jota seikkailuksikin kutsuin. ”Vain sulle voi käydä noin!”, oli tuttu lause, jota olin kuullut ystäviltäni kertoessani sattumankauppoja, joita elämä oli polulleni tarjoillut. Janosin elämääni leikkimielisyyttä ja kohtaamisia, joita kymmenen vuotta sitten arkeni oli pullollaan. Sittemmin spontaanius oli karissut: aikuisuus, vastuut ja velvollisuudet olivat hämänneet todellisen luontoni pois raiteiltaan.

Vaikka olen kiitettävä tetris-pelaaja ja huolellinen ahertaja, olen aina ollut hieman rauhaton ja nauttinut enemmän asioista, joihin ei ole tarkkoja suunnitelmia. Oleellista elämässäni ovat olleet päätökset, jotka ovat sivullisista saattaneet kuulostaa pähkähulluilta, mutta itse olen saanut niistä suuren merkityksen arjelleni. Oli siis aika nostaa ne jälleen tapetille.

Siispä kasasin ympärilleni ne ihmiset, joiden kanssa jaoimme samoja veikeitä arvoja. Lähdimme aamuyöllä etsimään kummituksia hylättyihin rakennuksiin EVP-laitteet mukanamme. Ostin kosketinsoittimet ja elvytin vanhan pianonsoittajan itsessäni. Aloitin pelaamaan online-pelejä, joissa tutustuin ihmisiin ympäri maailman ja loin uusia kaverisuhteita. Tapetoin hetken mielijohteesta seinän. Lähdin lenkille ja soitin sen aikana ystäville, joiden kanssa en ollut jutellut vuoteen. Kävin laulamassa selvinpäin karaokea yhden kappaleen lähipubissa ja lähdin pois. Kävelin Pohjois-Helsingistä Tuomiokirkolle eräänä yksinäisenä sunnuntaina. Opettelin mieheni kanssa salsan perusaskeleen. Ostimme ex-temporena lentoliput Lähi-Itään vain päätyäksemme euroviisuklubille. Luin kirjoja, koska rakastin lukea kirjoja. Kasvatin avokadon ja kuitupalmun. Kokeilin ja mokailin monta kertaa. Päätin kävellä sinne, missä en vielä ollut käynyt. Treenasin ja hikoilin, koska se toi arkeeni energiaa. Sairastuin, mutta annoin sen kasvattaa. Aloitin podcastin. Panostin kynsiini ja annoin arvoa korkokengille. Opettelin korjaamaan astianpesukoneen. Otin auton alleni ja tein yllätysvierailun 500 kilometrin päähän sukulaisteni luokse. Järjestin ex-tempore teemajuhlia. Kokeilin uusia ravintoloita. Opiskelin uutta kieltä. Buukkasin vahingossa asunnon vuoren päältä. Tein vapaaehtoistyötä. Mykistin WhatsAppini ja aloin unelmoimaan kaikesta siitä, mitä vielä elämässäni haluan tehdä.

Elämä alkoi tuntua täydeltä ja sellaiselta, miten itse sitä haluan elää. Se vaati sen, että täytyi aloittaa, jotta voi toteuttaa. Se vaati sen, että loin passiivista aktiivin. Oli kiehtovaa herätä seuraavaan päivään, kun tiesin jo lähtökohtaisesti antavani uteliaisuudelle mahdollisuuden.

Poistin

Ensiarvoisen tärkeää oli poistaa sellaiset ajatukset päästäni, jotka velvoittivat olemaan tietynlainen. Yhteiskunta, lähipiiri ja myös minä itse syötimme jatkuvalla syötöllä kehotuksia ja ohjenuoria siihen, kuinka elämää tulisi elää. Kannattaisi investoida omaan asuntoon. Asiantuntijatehtäviin olisi järkevää alkaa tähtäämään. Miksi olette vielä lapsettomia? Eikö kannattaisi miettiä stabiilimpaa työtä? Sinuna miettisin vielä kaksi kertaa. Hölmöläisen hommaa. 

Tein arvokeskustelun itseni kanssa. Mitkä ovat ne arvot, joita elämässäni haluan vaalia ja joiden pohjalta haluan elämääni elää. Lähtökohtaisesti välttelen antamasta kenellekään elämänohjeita ja mieluummin kysyn vain eteenpäin vieviä kysymyksiä. Jos kuitenkin joku ohje pitäisi antaa, suosittelisin lämpimästi jokaista hetkeksi pysähtymään ja miettimään, mitkä asiat ovat juuri sinulle merkityksellisiä. Tämän taustatyön jälkeen oli varsin kivutonta alkaa kuunnella vain niitä ääniä, jotka toivat voimaa ja elämän paloa. Se vaati vain päätöksen siitä, että elän elämääni omalla tavallani ja niin, että olen uskollinen asioille ja ihmisille, jotka tuovat ympärilleni hyvää puhtia ja vuorovaikutusta. Niin myös vastoinkäymisiä oli helpompi kestää, sillä ne alkoivat tuntumaan hyvällä tavalla haastavilta.

Kuin luonnollisesti elämästäni hiipuivat myös ne suhteet, jotka eivät olleet vastavuoroisia. Huomasin jossain vaiheessa olevani se enemmän aktiivinen osapuoli monessa asiassa, ja se söi palan jos toisenkin itsestäni kuin varkain. Olen ekstrovertti ja ympärilläni oli kymmenittäin ihmisiä, joiden kanssa olin hyvää pataa. Kun luovuin olemasta aina se, joka laittaa viestiä, huomasin sosiaalisten suhteitteni kaventuvan. En kuitenkaan kokenut menettäväni ihmisiä ympäriltäni, vaan pikemminkin panostavani niihin ihmisiin, jotka todella haluavat olla lähelläni ja toisinpäin. Koin, että minusta tuli myös parempi ystävä ja uskonkin, että se oli lottovoitto monella tapaa.

Painoin enteriä

Valmis en ole, ja se kai elämässä on parasta. Uskallan myös väittää, että luon nahkani vielä monta kertaa uudelleen ja arjen uudelleen rakentaminen tulee varmasti olemaan edessä vielä kerran jos toisenkin. Mielekkäin tunne on kuitenkin se, että voin olla ylpeä siitä, minkälainen tällä hetkellä olen ja miten elän omannäköistä elämääni. Uskalsin painaa enteriä.

Tänään on lauantai ja vapaapäivä. Tänään on myös flunssa. Se ei silti estä tekemästä tästäkin päivästä elämisen arvoista – yksi nessu kerrallaan.

Tekstin takana kapellimestaroi kolmekymppinen taidepedagogi, esiintyjä ja valmentaja, jolle elämässä oleellista on innostuminen, innostaminen ja spontaanit yöajelut Vantaan puolelle.