Minä, minumpi, miellyttäjä

Siitäkin huolimatta, että tituleeraan tätä blogia entisen miellyttäjän tuumailuiksi, myönnän, että suutarin lapsella ei aina ole kenkiä. Tai jos on, ne puristavat.

Vaikka lähtökohtaisesti tänä päivänä koenkin seisovani varsin mallikkaasti omien mielipiteitteni, päätösteni ja rajojeni puolella, tuottaa yksi kaksi kirjaiminen sana toisinaan yhä edelleen haasteita sopertaa huulien välistä ulos. Maija Vilkkumaakin sen jo tiesi: ei. Tässä siis kuluneen kuukauden askeleet miellyttämisen saralla, jotka veivät suoran polun sijasta sivuteille ja taaksepäin.

Huomaan liehuttavani mielelläni sankariviittaa, mikäli ystävä, tuttava tai puolituttu pyytää apua. Perisyntini on vastata avunpyyntöön empimättä myöntävästi, mielellään lämpimän äänensävyn, myötäelävän hymyn ja jatkuvan jouston mahdollisuuden kera. Harmikseni tosin myös kompastelen sankariviittaani, sillä toisia auttaessani unohdan helposti itseni ja oman hyvinvointini: sillä aina tulevat muut, sitten vasta minä. Niin se on ollut pienestä pitäen.

Kulunut kuukausi on ripotellut polulleni miellyttämisen murusia, jotka ensin naamioituivat viattomiksi avunannoiksi, mutta myöhemmin murusten kasaantuessa paisuvaksi nisutaikinaksi ymmärsin, että kipeä kiltteyteni on nostanut päätään ja hyvän tyypin -syndroomani on saanut bensaa liekkeihinsä.

Suklaakakun muotoinen kiltteys

Se alkoi pienestä.

Totta kai voin siirtää tapaamispäivää, eihän se ole niin piirun päälle, vaikka uusi ajankohta tekeekin minulle aikataulullisesti hieman tiukkaa. That’s life ja pääasia on, että toisella on väljempää omassa päivässään. Ja mikä parasta: minä olen mutkaton ja asiat etenivät. Aikataulujumppahan kuuluu muutenkin arkeeni ja on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kuulakärkikynä leikittelee käsikalenterini sivuilla villeinä yliviivoina.

Sitten koitti syntymäpäiväni, jota tietysti halusin juhlistaa myös eräällä työpaikallani. Ostin siis ex-temporena kakun. Siinäkin ylikiltteys tiivistyi hikipisaroiksi: ostin toden teolla kakun, mutten sellaista, josta itse nauttisin, vaan sellaisen, josta tiesin suurimman osan varmasti pitävän. Suurimman ilon kun saan siitä, että muut nauttivat.

Suklaakakkufarssin jälkeen lumipallo alkoi kasvamaan. Tuttava pyysi rahaa lainaan. Tätä en yleensä tee, mutta tässä tapauksessa se äsken manitsemani poikkeus oli jälleen enemmän kuin tunkkainen periaate: halusin vilpittömästi auttaa toisen kurjaa tilannetta, ja koska tämä ei hetkauttanut omaa talouttani, sen pystyin myös tekemään. Myöhemmin jouduin huhuilemaan rahaani takaisin, sillä sitä ei maksettu sovittuun päivään mennessä. Kilttinä luonteena sen takaisin penääminen tuntui ikävältä. Siitäkin huolimatta, että se oli täysi oikeuteni. Kuinka sanoittaa pyyntö mukavasti, mutta tarpeeksi suorasti ilmaisten? Jos olisin ollut työroolissa, tämä ei olisi tuottanut vaikeuksia ollenkaan, mutta seisoessani paljaasti minuna menin mankeliin.

Kun kerran annoin pikkusormeni jälleen miellyttämiselle, josta olin ollut kuivilla jo tovin jos toisenkin, se ahmaisi koko käteni. Kuin manifestoiden toukokuun aikana elämääni tipahteli miellyttämisen hetkiä kuin kissoja ja koiria taivaalta: kyyditsin ihmisiä paikasta toiseen, autoin laskujen maksamisessa, näin ihmisiä velvollisuudesta, tein toisen työt ja lainasin omaisuuttani, joka toimitettiin rikkinäisenä takaisin. Tilanteet eskaloituivat ja pian olin jo niin kiltteydestä pullea, etten tiennyt miten päin olla. Hengästytti.

Suutarin lapsen kengät

Sitten tuli eilinen. Minä: sähköjänis, aropupu, toiminnan nainen ja Kehä ykkösen kovin ikiliikkuja pysähdyin. Työpäivän jälkeen olin uupuneista uupunein, rojahdin sohvalle ja nukahdin. Nukuin kuuden tunnin päiväunet ja heräsin kahta väsyneempänä. Vaikka olin ollut kilteistä kiltein, ei kukaan ollut tullut fanfaarien kanssa kotiovelleni hehkuttamaan jalouttani. Sen sijaan vain kissa tönäisi tassulla poskeani ruoan toivossa ja avopuoliso ihmetteli päiväunitarvettani. Sivuhuomiona mainittakoon: karsastan päikkäreitä.

Siinä harmaalla sohvalla maani myyneenä maatessani tajusin, että kaikki nämä tilanteet olisin voinut välttää, jos en olisi heti vastannut kyllä, vaan sanonut esimerkiksi: ”palaan asiaan”, ”mietin yön yli”, ”tällä kerralla olen estynyt”, ”valitettavasti ei onnistu.” Näin olisin voinut prosessoida sitä, mitä todella jaksan kantaa, minkä palveluksen haluan tehdä ja mikä on järkevää. Nyt olin ryypännyt miellyttämisen halua kahdella kauhalla ja palkaksi saanut kiltteydarran ilman Buranaa.

Uskon, että sankariviittani löyhyttely alkoi siitä, että olen tällä hetkellä omassa elämässäni kovin kiireinen. Vanha paha tapani on kompensoida kiirettäni hyväntuulisuudella ja mutkattomalla olemuksella: katsokaa, kiireen lisäksi hallitsen myös muiden auttamisen ja ikihymyn. Tadaa!

Vaikka kiltteysdarrat ovatkin usean päivän pituisia, oli tämä jälleen hyvä muistutus siitä, miten helppoa on palata vanhoihin toimintamalleihin. Tadaa.

Ja mitä suutarin lapsen kenkiin tulee, tämän karusellin jälkeen ne on sidottu tukevasti ja rakkaudella rusetille.

Tekstin takana kapellimestaroi kolmekymppinen taidepedagogi, esiintyjä ja valmentaja, jolle elämässä oleellista on innostuminen, innostaminen ja spontaanit yöajelut Vantaan puolelle