Olen Puuskupuh. Luotettava, hyväntahtoinen ahertaja, joka välttelee vaaraa ja epämukavuutta. Pitkään ajattelin, että puuskupuhimainen olemukseni oli elämäni suurin tragedia. Murhenäytelmän ensimmäisessä näytöksessä tosin kesti hetki. Itse asiassa syleilin vuosia ajatusta siitä, että olin reilu, kelpo ystävä, jolla oli aina aikaa kaikille. Olin kiltti, ehkä liiankin, ja lopulta kutistuin kiltteydessäni miellyttäjäksi. Sillä tärkeintä oli olla tuottamatta toisille pettymyksiä ja pitää kulissit ylhäällä.

Hymyillen autoin toisia hieman enemmän kuin tarvitsi ja tein pyyteettömiä tekoja oman jaksamiseni kustannuksella vain siksi, että jeesjees-asenteeni huomattaisiin. Koskaan en tosin tästä saanut mitalia, en edes pöllöpostia.

Olemassaolon sietämätön keveys

Kadehdin ihmisiä, joilla oli tylsää. Minulla ei koskaan ollut tylsää. Tein töitä intohimoammatissani ja priorisoin uraani niin, että olin aina saavutettavissa WhatsAppin päässä, sillä eihän kunnon työntekijä mene offlineen. Kehut olivat bensaa, joka ruokki minuuden moottoriani. Olemassaoloni hinta alkoi olla kallis: tein hyödyllisiä asioita, mutta kaiken itseni ja oman aikani kustannuksella.

Tilanteissa, joissa väittely oli kiivaimmillaan, jäin taka-alalle tarkoituksenmukaisesti, ettei tarvitsisi ottaa puolia ja näin pahoittaa mieliä. Jos pahoitin jonkun tunteita tahattomasti, annoin kahdella kauhalla hyviä tekoja takaisin.  Jossain vaiheessa hätkähdin siihen, että elin elämääni näennäisesti itselleni, mutta todellisuudessa muiden ehdoilla. Jos joku kehui, en sanonut kiitos, vaan julistin toisen paitaa paremmaksi.

Kun kiltti sanoo ei

Disclaimer lajitteluhatulle: olen yhä edelleen Puuskupuh – tosin tänä päivänä olen sitä ylpeästi.

Ero aikaisempaan on se, etten enää pelkää konflikteja, vaikka kiltti olisinkin. Opettelin sanomaan  ei, vaikka se aiheutti kasvukipuja ja toisinaan ponnistin eihin ehkän kautta. Tapahtui omituisuuksia: yhtäkkiä aloin nähdä paremmin sen, mille todella halusin sanoa kyllä. Ennen kaikkea lakkasin askel askeleelta elämästä muille ja aloin kuuntelemaan enemmän itseäni: sitä, miltä arvopohjalta itse ponnistan ja mitä haluan elämässäni viedä eteenpäin. Koin olevani onnellinen, mutta jännitin mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä eläisinkin täysin itselleni, enkä muita maanisesti miellyttäen.

Siispä treffailin itseäni. Loin päiviin aikaa tylsistymiselle, jotta olisin entistä parempi luovassa arjessani. Olin pelännyt sitä, että joku sanosi minua itsekkääksi, jos tekisinkin valintoja omien päätösteni pohjalta. Ei sitä aina ymmärrettykään – olinhan opettanut myös ympäröiville ihmisilleni kaavan siitä, että olen aina joustava, saavutettava ja ennen kaikkea kiltti. Kesti hetki, että terve itsekkyys sanana alkoi taipua mielessäni, maailmassani, myös myönteiseksi.

En silti unohtanut muita ja sitä, kuinka sydänjuuriani myöten rakastin yhdessä tekemistä. Annoin vain enemmän arvoa sille, kuka itse olen: sain olla väärässä, mokata, kertoa mielipiteeni ja kieltäytyä. Siihen tarvittiin tosin aikaa, monta takapakkia sekä rutosti itsetutkiskelua, sillä jossain miellyttämisen rajamailla olin jo unohtanut mitä mieltä asioista oikeastaan olinkaan. Opettelin nauramaan itselleni ja olemaan hövelimpi. Välitin niin paljon asioista, että opettelin olemaan välillä välittämättä.

Kiltteys on edelleen arvo, jota haluan vaalia. Se on hurmaava, dynaaminen voimavara, jota soisin maailmaan mielelläni lisää. Enää hyväntahtoisuudesta hengittäminen ei kuitenkaan tarkoita itsensä alaspäin polkemista, häivyttämistä ja unohtamista. Kilttiys kulkee molempiin suuntiin, itseen ja muihin, ennen se kulki vain jälkimmäiseen.

Kummallista kyllä, voin olla positiivinen annos c-vitamiinia, mutta myös jämäkkä, kyseenalaistava kehittäjä. Ja silti kiltti. Voin olla hyvä vuorovaikuttaja, vaikka eteen tulisi ristiriitatilanne. Ja silti pohjimmiltani kiltti. Huh, niin monta minua ja samalla vain se yksi. Lopulta totesin: kiltteys on pohjavirtani, ja se pysykööt aisoissa kuohumatta miellyttämisen kareihin.

Tervetuloa blogiini

Tämä blogi onkin oodi voimavaroille, itsetutkiskelulle ja vahvuuksien valjastamiselle. Se on duurisointu sille, kuinka elämässä saa leikkiä ja kallistella päätään uteliaasti. Se on maljannosto terveen itsekkäille valinnoille, jotka ovat joskus käänteentekeviä, toisinaan pelkkää hyvää mannaa maanantai-iltapäivään.

Ennen kaikkea se on hurraa-huuto sille, että muiden ottaessa irtokarkkihyllystä salmiakkia, sinä voit ottaa kirpeitä karkkeja. Jopa niin, ettet ota säälistä paria Pantteria pussiin.

Tervetuloa lukemaan blogiani.

Tekstin takana kapellimestaroi kolmekymppinen taidepedagogi, esiintyjä ja valmentaja, jolle elämässä oleellista on innostuminen, innostaminen ja spontaanit yöajelut Vantaan puolelle.