Olisi hienoa kokea tekevänsä työtä, jolla on joku suurempi tarkoitus.

Työssäni kohtaan päivittäin ihmisiä, joista suurinta osaa en välittäisi kohdata. Suurimmaksi osaksi autan heitä, joten periaatteessa voisin ajatella tekeväni työtä, jolla on jonkinlainen tarkoitus. Mutta minusta ei silti tunnu siltä. En toki pidä elämääni merkityksettömän, muuta kun työni osalta. 

Menin töihin sitten mihin tahansa aikaan, linjalla on aina joku asiakas ongelmansa kanssa. Kun ensimmäisestä tapauksesta on selvitty, tulee tilalle toinen. En näe kuka siellä odottaa, mikä on ehkä ihan hyvä asia. Tämä on loputon ketju, ja lopulta asiakkaiden ongelmat, valitukset ja ajoittain saadut positiiviset kehutkin muuttuvat tasaiseksi massaksi. Jos sairastun, joku muu vastaa. Jos olen vessassa, joku muu vastaa. Homma jatkuu samalla kaavalla, olin osana koneistoa tai en. Puhelutkin ovat melko varmasti aikalailla samanlaisia, vastasi siihen sitten minä, tai joku muu. Ja se ei ole sattumaa.

Kirjoittaminen tai joku muu ammatti, missä saisi käyttää omaa luovuuttaan voisi tuntua merkitykselliseltä. Nykyisessä työssäni luovuuden käyttö ei ole sallittua. Ehkä jonkin sortin ongelmanratkaisukykyä pääsee käyttämään, mutta sekään ei vielä tee työstä merkityksellistä.

Toisaalta olisi hienoa työskennellä jonkun yleisen hyvän eteen, vaikkapa terveyskeskuksessa, eikä voittoa tavoittelevan yrityksen eteen. Tai tavallaanhan kunnatkin tavoittelevat voittoa, suurinosa toki erittäin huonolla menestyksellä, mutta siinä voitto sentään menisi kuntalaisten yleisen edun hyväksi.

Nyt työpanokseni palvelee vain yritystä ja tämän osakkeenomistajia. Joku voisi sanoa, että palveleehan se sitä asiakasta. Mutta hänetkin halutaan pitää tyytyväisenä vain hänen rahojensa takia.