Uuteen nousuun

*Kirjautuu häpeissään Lilyyn*

Yli puoli vuotta viimeisestä postauksesta. Tarkemmin laskettuna yhdeksän kuukautta. Muistan vielä, miten marraskuussa voitokkaasti ajattelin, että tästä tulee aktiivinen, terapeuttinen ja säännöllinen blogi. Mutta niin se kamala työpaikka vaan turruttaa ihmisen, imee kaikki voimat niin, ettei kirjoitushaluja jää pisaraakaan jäljelle.

Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana tehtyjen työhakemusten määrä: 1. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana päivittäin kulutettujen minuuttien määrä toisesta työstä haaveilemiseen: 450. Yhteensä yhdeksän kuukauden aikana käytettyjen minuuttien määrä mistä tahansa muusta työstä haaveilemiseen: 81000. Kutsuja työhaastatteluun: 0.

Epämieluisa työpaikka vie päivän aikana kaiken liian lyhyiden yöunien aikana keräämän energian, ja vapaa-ajalla sitä haluaa kaikkea muuta kun ajatella mitä tahansa, mihin tahansa työhön liittyviä asioita.

Koska en halua olla ihminen, joka turtuu arkeen ja tyytyy tylsään työhön, päätin herätä. Olen uudestisyntynyt, säännöllinen blogia kirjoittava, elämän ohjat omiin käsiinsä ottava, väsynyt tylsän työn raataja, joka aikoo… ainakin nyt alkuun elvyttää tämän blogin.

Oikeastaan minut kirvoitti näppäimistön ääreen yhteiskuntasopimus, mutta koska on perjantai-ilta ja käytin jaaritteluun sen verran monta merkkiä, tyydyn toteamaan yhteiskuntasopimuksesta seuraavasti: en ymmärrä, miten minun työaikani pidentyminen toisi lisää työpaikkoja Suomeen, tai parantaisi Suomen kilpailukykyä pidemmälläkään aikavälillä. Tosin koko sopimus on nyt jo kuopattu, mutta sanonpahan vaan, että tuottavuutta voi tehostaa muullakin tavoin, kun viikottaista työaikaa pidentämällä. Juha Sipilä, jos luet tätä, niin voit kysyä minulta miten 🙂

*Lopettaa häpeissään kirjoittamisen tajutessaan, ettei kukaan varmasti enää käytä tähtimerkkejä asioiden toteamiseen ja aikoo koko viikonlopun unohtaa, mitä sanat asiakas ja palvelu edes tarkoittava*