Lupa liikkua
Saan itseni kiinni ajatuksesta, jonka mukaan kuntosalilla käy vain pelottavan liikunnallisia ihmisiä (sellaisia, jotka ovat harrastaneet ja tulevat harrastamaan liikuntaa aina säännöllisesti toisin kuin minä, jonka liikuntamenneisyys on mallia on/off) eikä minulla siten ole sinne mitään asiaa. Saan itseni kiinni myös sellaisesta ajatuksesta, jonka mukaan liikunnalla tulee olla jokin tavoite (se voi olla muuttuva, mutta se täytyy olla: painonpudotus, kiinteyttäminen, lihasmassan lisääminen…) eikä minulla siten ole mitään asiaa harrastaa liikuntaa (koska haluan harrastaa sitä siksi, että se on hauskaa ja se tukee hyvinvointiani).
Olen kuitenkin viime aikoina mennyt kuntosalille. Yrittänyt saada aikaiseksi säännöllisen liikunnan rutiinin. Aloittanut kerta viikolla. Alkanut tähdätä kaksi kertaa viikossaan. Jumppailut kotonakin. Sellaisia 15 minuutin pätkiä muutaman kerran viikossa: kahvakuulailua ja muuta punnertamista (MeNaiset-lehden tilaustarjouksesta bongasin kivan vartin treenin. Lehteä en tällä kertaa tilannut). Lisäksi vilkkaan varhaisleikki-ikäisen kotiäitinä työsuhde-etuihini kuuluu pieni puuhastelu pitkin päivää. Itse asiassa pieni puuhastelu pitkin päivää kuuluu elämääni tällä hetkellä siinä määrin, etten aina jaksa, ehdi tai kertakaikkiaan ole kiinnostunut liikuntaharrastamisesta (joka kuitenkin sijoittuu lempitekemisteni joukossa ainakin jonnekin sijan viisi tienoille).
Mutta haluan ajatella, että minulla on lupa liikkua, vaikka liikuntaharrastamiseni ei olekaan sitä aseta tavoitteita, tee suunnitelma ja ryhdy toimeen-liikuntaa, jota ainakin naistenlehdet tuntuvat pursuavan (ehkä alankin kerätä aineistoa muunlaisista liikkumisen tavoista!), vaan sellaista kun ehdin tai jaksan, mikähän olisi tänään hauskaa -liikkumista.
Riikka Pulkkinen kirjoittaa fit-lehden (12/2012) kolumnissaan kolmekymppisistä äideistä, joille omasta kehosta tulee Projekti. Nyökyttelen:
Ehkä onkin niin, että radikaaleinta, mitä nykynainen voi tehdä, on kantaa kaiken aikaa mukanaan kaikkia elämänsä rooleja. Mitä jos soturiäitiprinsessa imettäisi kuntosalilla tai palaverissä? Söisi hyvällä halulla sekä acai-marjat että hernekeiton ja vieläpä osan vauvansoseesta ja lopuksi levyllisen suklaata. Mitäpä jos soturiäitiprinsessa kävisikin raskaana tankotanssitunneilla? Myöntäisi, ettei six-packista ole juuri muuta hyötyä kuin ilo omalle silmälle sovituskopissa. Mitä jos hän unohtaisi projektit ja alkaisi kutsua vaihtuvien rooliensa kokoelmaa sillä nimellä joka sille kuuluu: elämä.
Ja siinä se on, kaipaamaani vastapaino tavoiteliikunnan kuvauksille – ja on muutakin, toisaalla samaisessa lehdessä: ”Terveyden kannalta oleellista on, että kuntoilu on miellyttävä elämäntapa, jota jatketaan vielä vanhanakin.” Ehkä se voisi olla minun tavoitteeni? Kuntoilu miellyttävänä elämäntapana, jota jatkan vielä vanhanakin! Yhtäkkiä tunnen oloni liikunnalliseksi.
– Lotta, kolmekymppinen soturiäitiprinsessa, joka syö acai-marjoja, hernekeittoa, lapsensa ruuanjämiä (juu…) ja sen levyllisen suklaatakin