P-A-N-I-I-K-K-I!

Aikaisemmin luulin, että paniikkikohtaus tarkoittaa lievää säikähdyksen aiheuttamaa hengenahdistusta, sitä kun kuuli käytettävän jos jonkinlaisessa hikikarpaloita otsalle nostattavassa tilanteessa. 16-vuotiaana sain tajuta, että se oli jotakin aivan muuta. Eräänä maaliskuisena yönä heräsin sydämeni takoessa vimmatusti ja olo oli muutenkin hutera. En kerinnyt olotilaani sen tarkemmin analysoimaan, kun mieleni huusi ’SYDÄNKOHTAUS!’ ja peitti kaikki muut järkeilyt allensa. Lähdettiin sitten yötä vasten päivystykseen, jossa katsottiin sydänkäyrät todeten kaiken olevan kunnossa ja lähetettiin kotiin. Yritin hyväksyä lääkärien diagnoosin siitä, että kaikki oli kunnossa, mutta miksi minusta tuntui, että mikään ei ollut enää kunnossa. Tästä alkoi joka öinen päivystyksessä ravaamis kierre. Melkein joka yö heräsin haukkoen henkeä ja sydämen takoessa rinnasta ulos. Fyysisiä oireita pahempaa oli kuitenkin myllerrys pään sisällä. Minut oli vallannut jokin epäräämäinen hätätila, josta en saanut otetta. Fyysiset oireet kertoivat, että psyykkisesti kaikki ei ollut kunnossa. Vähän kuin maanjäristys. Se vavistelee maanpintaa, mutta oikeasti kaikki tapahtuu syvällä maankuoren alla. Monien unettomien päivystyksessä vietettyjen öiden jälkeen olin syvästi uupunut. Sitten tuli kerta, kun lysähdin lääkärin vastaanottohuoneessa syvälle tuoliin ja ilmoitin olevani hyvin väsynyt. Ilmeisesti lääkäri huomasi todellisen hätäni ja tarjosi minulle apua. Sain diagnoosini, joka oli paniikkihäiriö ja masennus. Paniikkihäiriö? En ollut ikinä kuullut paniikkihäiriöstä, mutta otin diagnoosin ilolla vastaan, koska oli helpompi käsitellä asiaa, jolla oli nimi. Ajan kanssa opin, että paniikkihäiriö on minulle oire siitä, että patoan tunteita sisääni. Jos en kykene olemaan kosketuksissa tunteideni kanssa, mieleni ylikuormittuu ja  tästä saattaa seurata yöllinen paniikkikohtaus.

Vuosia on vierähtänyt paniikkihäiriön diagnosoinnista. On ollut aikoja jolloin paniikki ei ole pitkään aikaan nostanut päätänsä, mutta sitten se taas yllättää. Sitä luulisi, että sitä olisi näiden vuosien saatossa kouliintunut ja siedättynyt paniikkiin, mutta paniikki on yllättävän ovela ja se on vuosien saatossa muuttanut muotoaan fyysisine oireineen. Syy miksi kirjoitan paniikkihäiriöstä tänne blogiin on se, että vuosien saatossa olen onnistunut löytämään paniikkihäiriöstä tärkeän oivalluksen. Paniikkikohtaus tuo joka kerta mukanaan muistutuksen kuolevaisuudestani. Vaikka järjelläni tiedän sen hetkisen olotilan olevan paniikkikohtauksen aikaansaamaa, mieleni taistelee järkeä vastaan ja viestittää että fyysisesti jokin on  todella huonosti. Tämä onkin seikka, jota paniikkikohtausta sivusta seuraavalle on vaikea selittää. Päälle päin saatan näyttää hyvinkin tyynelle, mutta sisällä myllertää ’taistele tai kuole’ kamppailu. Tämän mielenmyllerryksen jälkeen olo on onnellinen ja ehkä jopa raukea. Vaikka konkreettisesti kuolemanvaara ei ollut läsnä, tunnen valtaisaa kiitollisuutta elämän jatkumisesta. Joksikin aikaa sitä tuntee olevansa enemmän läsnä elämässä. Tokihan elämä jälleen tasoittuu ja asettuu arkisempiin uomiinsa. Paniikkihäiriö on kuitenkin jättänyt pysyvät jälkensä, enkä pidä elämässä mitään itsestäänselvyytenä.

Olen ennenkaikkea oppinut, että kaikkein synkimmistä ja epätoivoisimmistakin hetkistä on mahdollista nousta jaloilleen ja jopa oppia jotakin tärkeää, niin itsestämme kuin elämästäkin.

-Moona-