Lopulta päivä peittosi hänet. Ne olivat ne pienet, hankalat asiat. Yritys saada lapsi nukkumaan päiväunensa tai edes lepäämään, lapsen nukahtaminen autoon kauppareissulla, oma kiukuttelu, kotiavainten kadottaminen. Illalla, kun oli hiljaista ja tyhjää, hän kääntyi ruuan puoleen.

Niin: eilen epäonnistuin syömään normaalisti. Ahmin. Se ei ollut ensimmäinen epäonnistumiseni, vaikka olen hionut syömisen taitoani vasta vähän aikaa, eikä se varmastikaan ole viimeinen. (Totean heti, että mielestäni normaaliin syömiseen voi vallan mainiosti kuulua ajoittainen liikaa syöminen, mutta ei sillä tapaa kuin minä sen teen.) Päivän tehtävänä on joka tapauksessa nousta ylös. Miten se tehdään?

Yritän olla itselleni lempeä: puhua niin kuin parhaalle ystävälleni. ”Ei se haittaa. Kyllä se siitä.” Yritän keskittyä muuhunkin kuin pahaan olooni (joka muodostuu ennen kaikkea häpeän tunteesta). Yritän ajatella ja toimia joustavammin. Pyydän lähetteen ravitsemusterapeutin vastaanotolle.

Osa keinoista on helppoja. Lapsen kanssa touhutessa on helppoa olla surkuttelematta vain omaa eilistä kompurointiaan. Osaa keinoista täytyy sen sijaan tietoisesti harjoitella. Ehkä lapsi ei enää tarvitse päiväuniaan, ainakaan joka päivä – tehdään siis päivitys arkirytmiin. Oppiihan joustavuutta harjoittelemalla?

Tämä ei ole sellainen tarina, jossa seuraavaksi eletään elämä onnellisena loppuun saakka. Tässä tarinassa seuraavaksi on aurinkoinen päivä.

– Lotta