Masennuksen myötä musiikki vaimeni. Vaikka pahimmasta mustasta kaudesta on jo hyvän aikaa, ja siedän musiikkia taas, ei suhteeni siihen ole enää samanlainen kuin ennen masennusta.

Muskari on ollut musiikillinen valonpilkahdus. Se on ollut vuoden verran minun ja lapseni yhteinen hauskaakin hauskempi harrastus. Siellä olen saanut pitkästä aikaa kokea musiikin mutkattomana: iloita lasten musiikkioivalluksista ja laulaa ja soittaa itsekin. Lapselle ja lapsen kanssa tuntuukin luontevalta kuunnella, laulaa, soittaa ja tanssia.

Aikuisempaa musiikkia kohtaan esimerkiksi kuntosalilla tai äänipilkahduksina puolison kuunnellessa musiikkia (kun minä palaan kotiin ja pyydän puolisoani sulkemaan radion). Puolisoni puolesta radiostamme kajahtaa avattaessa Radio Rock, jonka olen yllätyksekseni viime aikoina laittanut itsekin jokusen kerran kuulumaan.

Jouduin miettimään ja sain tilaisuuden miettiä suhdettani musiikkiin Moonan haastettua minut oman elämän soundtrackin laadintaan. Moonan musiikkilistan yksi teini-iän suosikeistani Blur herätti osin kipeitäkin muistoja ajasta, jolloin musiikki soi.

Musiikkivalopilkahduksista huolimatta musiikki tuntuu yhä olevan elämässäni pausella. Kaipaan hiljaisuutta ja liiat äänet, kauniitkin, väsyttävät. Kick ass keikka ei kuitenkaan kuulostaisi lainkaan mahdottomalta. Vielä kun tietäisi, kenen keikalle suunnata!

– Lotta