Varastettu palikka

Jos minun pitäisi palata ajatuksissani yläasteaikoihin, en tekisi sitä kovin mielelläni. Vaikka noihin ikävuosiin mahtuu monen monta hyvääkin muistoa, tuntuu kuitenkin, että huonot muistot luovat oman varjonsa iloisempienkin muistojen ylle. Yläasteaikana jouduin monen muun nuoren tapaan koulukiusatuksi. Oma kiusaamiseni ei ollut sellaista suoraviivaista haukkumista, vaan sellaista naurunalaiseksi asettamista erinäisissä tilanteissa. Koulussa kulki mitä mielikuvituksellisimpia  haukkumanimiä, jotka eivät ainakaan nostattaneet identiteetin rakennusvaiheessa olevan nuoren naisen itsetuntoa. Aloin taistella koulukiusaamista vastaan, sisäisesti, itseäni vahingoittaen.

Koska koulukiusaaminen oli jotakin mitä en pystynyt tai osannut hallita ulkoapäin, minusta tuntui että minun tarvitsisi tehdä sille jotain sisältäpäin, minun tarvitsisi muuttua. Olin aina ollut hieman pyöreä ja ajattelin, että jos laihtuisin hieman, niin ehkä muutkin hyväksyisivät minut. Niinpä minä aloitin laihdutuksen, johon sisältyi päivittäistä kuntoilua ja ainoa sallittu syötävä oli rasvaton jogurtti ja viinirypäleet. Rajun kuntorääkin jälkeen paino putosikin nopeasti ja se tuntui todella hyvälle. Minulla oli täysi kontrolli edes jostakin.

Yhdeksännelle luokalle tultaessa oli terveystarkastukset. Terveydenhoitaja pyöritteli päätään vaa’an näyttäessä vähän päälle 40kg, joka oli 172cm pitkälle nuorelle naiselle liian vähän. Anoreksia sanaa ei käytetty, todettiin vain että painoa ruvettaisiin tarkkailemaan. En oikein osannut ajatella tuosta mitään, en tuntenut iloa vähäisestä painosta, mutta ei se minua haitannutkaan. Minun pelastukseni oli liikunta jonka löysin uudelleen monen vuoden jälkeen. Aloin treenata kuutena päivänä viikossa itsepuolustuslajia ja sen kautta aloin syödä terveellisemmin, koska en olisi muuten jaksanut treenata. Toisinaan ahdistus ’vanhan minän’ paluusta sai minut hakeutumaan ruokailun jälkeen wc-pöntön äärelle sormet kurkkuun työntäen.

Laihuus ei kuitenkaan tuonut minulle sisäisesti parempaa oloa, koska olin paennut kiusaamisen aiheuttamaa ahdistusta laihdutukseen ja treenaamiseen. Kiusaamisen vuoksi minulta uupui sisältäni tärkeä rakennuspalikka, sellainen palikka jota nuori ihminen tarvitsee kootessaan omaa sisäistä minäkuvaansa. Olin menettänyt täysin luottamuksen siihen, että ihmiset voisivat arvostaa minua omana itsenäni. Minulla oli jäänyt sisälleni valtava häpeä ja kaikissa kanssakäymisissä siirsin tuon häpeän muiden silmistä itseeni.

Aika on korjaillut koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Olen onnistunut kokoamaan jonkinlaisen tornin omista minäkuvani palikoista. Vaikka siinä on kaikki tärkeät palikat, en voi sanoa etteikö se välillä huojuisi. Jokin katse voi muistuttaa minua vanhoista ajoista voi saada minut tuntemaan itseni siksi yläasteikäiseksi tytöksi ja käymään kiivasta dialogia pääni sisällä. Onneksi nyt olen sen verran vahvempi, että kykenen auttamaan tuota pääni sisällä asuvaa haurasta nuorta tyttöä ja kertomaan hänelle sen mitä olisi halunnut jonkun minulle jo tuolloin kertovan ’ Sinä riität tuollaisena!’.

-Moona-