Viikko koiran kanssa

Viikko koiran kanssa tuli ja meni. Salama on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Siis mulle. Lasta hän ei jaksa, enkä yhtään ihmettele.

Jahtaaminen ei loppunut koko aikana, vaikka ajattelin, että helpottaisi siinä viikossa (siis lapsi jahtasi koiraa, ei toisin päin). Kaksi kertaa Elu ehti purra lasta, vaikka käytin jatkuvasti aikaa heidän erillään pitämiseen. Eikä Jätkis oikeastaan varoitellut, puri vaan, kun Pikkis kävi iholle ronskin ottein.

Jahtaamisen lisäksi toinen ongelma on Pikkiksen loputon kiinnostus vanhuuttaan jatkuvasti janoisen koiran vesikuppeihin. Lattioita sai olla luuttuamassa vähintään kaksi kertaa päivässä, vaikka tyhjentelin ja täyttelin vesikippoja jatkuvasti. Parkettitaloudessa hivenen jännä harrastus tämä.

Ystäviä nämä kaksi olivat ainoastaan lapsen ruoka-aikaan, jolloin karvaimuri oli uskollisesti passissa Pikkuihmisen syöttötuolin alla. Eipä ole pöydänalus ollut vuoteen noin puhdas ruokailun jälkeen! Monesti Jätkis oli siellä nuoleskelemassa hartaan näköisenä vielä pitkään aterioinnin päättymisen jälkeen.

Viikon vierailun jälkeen olimme kaikki aika uupuneita. Kun koiraa tultiin hakemaan, juoksi hän uuden emäntänsä luo, nuoli tämän kasvot innosta vikisten, eikä todellakaan enää tullut minun lähelleni. Jos se vaikka ei annakaan lähteä uuteen kotiin! Annoin mennä, haikeana. Rakas se on, pieni. Mun eka vauva for eva. ❤️

________________

Seuraa Vuodenaitia myös Instassa tai Facebookissa tai lukaise edellinen postaus