Stoppi koulukiusaamiselle!

Stoppi koulukiusaamiselle! Olen seurannut epäuskoisena Vantaalla tapahtuneen koulu-”kiusaamisen”varjolla tehtyä pahoinpitelyä ja sen jälkimaininkeja. Väkivallanteko oli kuvattu ja videota levitetty sosiaalisessa mediassa. Nyt väkivallan uhri on palannut kouluunsa ja kiusaaminen jatkuu yhä! Koskelassa ”kiusattu” kuoli. Kuoli!  Ja kuinka moni kiusattu on päättänyt elämänsä, koska ei koe sitä arvostettavan? Ja kiusaaminen jatkuu vuosikymmenestä toiseen.

Miten tämä voi olla mahdollista? Koska sanktioita ei kiusaajille langeteta, siksi.

Mua kiusattiin ala- ja yläkoulussa yhteensä 8 vuotta. Juuri sinä aikana, kun olisi pitänyt rakentaa perustuksia aikuisuuteen. Miten sen saa loppumaan? Millaiset jäljet se jätti? Miten siitä toivutaan? Tässä mun tarinani.

Miltä tuntuu koulukiusatusta?

Mun elämäni muuttui iäksi, kun 2. luokalla meidän luokalle tuli tyttö, kutsutaan häntä nyt vaikka Annaksi. Anna asui valkoisessa tiilitalossa ja hänen isänsä oli taksikuski. Hänellä oli pikkusisko. Annalla oli isot, ulkonevat silmät ja viimeistä huutoa olevat farkut. Hän oli sellainen urheilullisen roteva ja sai naisen muodot ensimmäisenä koko porukasta. Hänen bestiksensä oli naapurissa vuotta vanhempi Anne ja se tietysti oli tosi siistiä.

Anna oli jotenkin tosi boss ja keräsi meidän luokallamme nopeasti ympärilleen kuuliaisia alamaisia, sekä tyttöjä että poikia. Siitä alkoi meidän luokan kahtiajako: oli niitä, jotka pönkittivöt Annan itsetuntoa olemalla osa hänen posseaan ja ne, jotka pönkittivät hänen itsetuntoaan olemalla kiusaamisen kohteita. Siinä olikin valinnanvara. Ole joko kiusaaja tai kiusattu. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

Mä olin hänen lempisilmätikkunsa ja seuraavat 8 vuotta hän keskittyikin siihen, että sai nöyryytettyä mua suoraan tai jonkun toisen välityksellä aina tilaisuuden tullen. Ja niitä tilaisuuksiahan hän järjesti.

Kiusaaminen on väkivaltaa

Sanon tähän väliin, että koko sana ”kiusaaminen” on muuten mun mielestä jo mennyttä maailmaa. Siitä tulee mieleen sellanen hellä letistä kiskominen (joka sekään ei ole ok!), vaikka kyse on henkisestä/fyysistä VÄKIVALLASTA. Voitaisko siis alkaa puhumaan asioista myös niiden oikeilla nimillä? 

Minun kohtaamani henkinen väkivalta oli jatkuvaa ilkeilyä ja ulos jättämistä, juonittelua, pilkkaamista, pallottelua, alistamista, nöyryyttämistä ja nimittelyä, joka ei loppunut koko peruskoulun aikana. Mua tuntemattomien, vierusluokkalaisten kääntämistä mua vastaan. Jäin aina viimeisten joukkoon, kun liikanope pisti Annan ja rinnakkaisluokan suosituimman oppilaan valitsemaan korisjoukkueita (toivottavasti muuten tätä tapaa valita joukkueita ei käytetä enää missään!).

Sille pohjalle, siis sille, että ihmistä voi kiusata loputtomasti ilman mitään sanktiota, alkoi rakentua mun elämäni.

Ala-asteella en usein saanut aamuisin syötyä ennen koulua. Jossain vaiheessa olin kaksi viikkoa kotona, kun mun mahaan sattui ajatuskin kouluun menosta. Kiusaaminen ahdisti alakouluikäistä niin, etten voinut olla koulussa. Sen parin viikon poissaolon aikana kiusaaminen vähän rauhoittui, mutta jatkui sitten taas lopulta. Anna ei lopettanut kiusaamista edes, kun hänen omaa pikkusiskoaan alettiin kiusata. Henkinen painostus oli välillä kovempaa, välillä helpotti hiukan sitten taas pahentuakseen. Tuntui, että mulla ei ollut kouluelämäni laatuun paljonkaan sanottavaa, vaan se oli ihan jonkun toisen käsissä.

Mitä tilanteelle tehtiin?

Koko tuona kahdeksan vuoden aikana kiusaamiseen puututtiin kerran. Siis yhden kerran. Silloin yläasteen luokanvalvojani kysyi 8. luokalla koko luokan edessä, miltä tuntui, kun koko ajan kiusattiin. Vastasin, että siltä, ettei edes anneta tilaisuutta. Että kukaan kiusaajista ei oikeasti tunne mua. Luokassa oli aika hiljaista jengiä sen jälkeen. Asiaan ei sen jälkeen enää palattu.

Kerroin kiusaamisesta jo ala-asteen luokanvalvojalleni, joka kerran kysyi, että mikä mulla on, kun olin itku kurkussa ruokalassa. Mitään ei kuitenkaan tehty eikä hän edes osannut sanoa mulle mitään sen jälkeen kun kerroin kiusaamisesta. Ei, vaikka oli muuten maailman paras ja inspiroivin opettaja, jonka rohkaisemana tajusin minussa piilevän potentiaalin ja olen uskaltanut kouluttautua yliopistoa myöten.

Mitä olisin voinut tehdä?

Jälkikäteen olen myös miettinyt, että olisi ollut fiksu idea tirvaista kiusaajaani naamaan jo heti tokaluokalla. Kertoo paljon siitä fiiliksestä, mitä nuo vuodet on mulle jättäneet: en todellakaan usko väkivaltaan. Viereisellä luokalla oli minuakin menestyvämpiä oppilaita, eikä heitä kiusattu. Mua taas haukuttiin hikuksi ja hikariksi jatkuvasti. Puhuttiin paskaa toisille, kun seisoin siinä vieressä kavereiden kanssa.

Kerran meille soitettiin kotiin, silloin oli vielä lankapuhelimet ja vastasin. Linjan päästä ei kuulunut mitään. Sanoin tyynesti et eipä siinä mitään, mulla on aikaa venata. Onneksi pilasoitot sentään loppuivat siihen: kiusaajat joutuivat itse päättämään puhelun eivätkä saaneet iloa mun pahoittaessani mieleni.

Kerroin kiusaamisesta myös Äitilleni kotona. Yhdessä mietittiin, että puetaan mulle sellanen ”haista vittu” -paita, jonka voisin aina reveyttää villatakin alta, kun kiusaaminen alkoi. Mut ei hänkään osannut sen enempää tehdä. Hän pyysi sitä multa anteeksi aikuisiälläni. Hän sanoi, että jos vain olisi ymmärtänyt, miten vakavaa se oli.

Mut oikeasti: jos ihmistä kiusataan siksi, että hän on liian kiltti, erilainen, parempi, huonompi, mitä vaan? Eikö se ole jo so last season? Jossain vaiheessa joka paikassa oli mainoksia: ole vahva, ole leijona, puolustaudu, olet sotilas! Mitäs jos vaan lakattais käyttäytymästä kuin mulkut, niin kenenkään ei tarttis puolustautua asein ja panssarein ja esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Miten ihmeessä jaksoin sitä paskaa 8 vuotta? En kai tiennyt muustakaan.

Joskus toivon aikakonetta. Antaisin sanan säilän palaa niin täysillä, jos pääsisin nykyisellä ajatusmaailmallani niihin tilanteisiin.

Minäkö kiusaaja?

Itsekään en ollut täydellinen. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että meidän luokalla oli yksi ihminen, joka ei oikein ollut kenenkään kaveri. Kohtelin häntä huonosti muiden mukana. Olen yrittänyt saada häntä kiinni siinä vielä onnistumatta, tahdon jutella hänen kanssaan siitä, miten hän sen kaiken koki ja joka tapauksessa pyytää anteeksi. Olen kuullut, että hän on menestynyt elämässään ja siitä olen todella iloinen.

Sydänystäviä harrastusten parista

En ennen yliopistoa tiennyt, että koulunkäynti voisi olla mitenkään erityisen mukavaa, se nyt oli vaan sellaista jatkuvaa stressiä ja eri ahdistuksen asteita. Oikeita ystäviä aloin saada omista harrastuksista koulun ulkopuolelta vasta yläasteella, kun uskaltauduin harrastamaan tanssia ja muita urheilulajeja. Menestyinki niissä hyvin: en ollutkaan se ikusesti huono koriksenpelaaja, joka inhosi nöyryyttävää liikuntatuntia ja sitä myötä kaikkea liikuntaa. Aloin hiljalleen tajuta, että mulla voisi olla jotain annettavaakin. Ennen sitä minulla oli kolme kaveria koulussa ja vain yksi, johon oikeasti uskalsin luottaa. Elämä oli jatkuvaa kamppailua ja pelkoa, saisinko pidettyä edes ne muutamat kaverit?

En edes odottanut, että ystävyys kestäisi. En osannut ylläpitää suhteita enkä myöskään tajunnut, että joku koulussa voisi olla musta oikeasti kiinnostunut kaverina. Onnekseni 18-vuotiaana tanssiharrstuksesta sain kaksi tosi ihanaa, oikeaa ystävää, jotka ovat elämässäni yhä. Ja pari kaveria muuta kautta. Muuten noista ajoista ennen yliopistoa elämässäni häilyy enää pari ihmistä, hekin hyvin etäällä.

En oikeastaan tiennyt vielä lukioon mennessänikään, mitä on ystävyys oikeastaan tai miten siihen piti suhtautua. Jos joku oli minusta koulun puitteissa ystävänä kiinnostunut, feidauduin. Tunnistan sen piirteen itsessäni vieläkin. Helposti ajattelen, että toi tyyppi ei paini mun liigassani, pakenen.

Miksi minua kiusattiin?

Miksi mua sitten kiusattiin? Sitä olen miettinyt pääni puhki. Olin luokkani paras koulussa ja se oli yleisin asia, mitä käytettiin syynä mun nöyryyttämiseeni. Mulla oli jossain vaiheessa huono iho, vaikka sitä hoidettiin. Tosin sekin puhkesi vasta pari vuotta siitä, kun kiusaaminen alkoi eli sekin oli lähinnä seuraus, ei syy. Olin myös tosi kiltti enkä osannut sanoa vastaan. Se ehkä oli suurin syy. Olin otollinen, ”helppo”, herkkä uhri, joka viihtyi  mielellään omissa oloissaan.

Olen miettinyt vuosien saatossa kymmeniä tilanteita,  joissa olisin voinut sanoa jotain nasevaa, ilkeää tai käyttäytyä luonteeni vastaisesti ja ehkä kiusaaminen olisi vähentynyt tai loppunut, tai ehkä olisin jopa onnistunut nöyryyttämään kiusaajaani. Ja sitten aina palaan samaan: miksi mun olisi pitänyt muuttua? Miksei ennemmin sen, joka aiheutti koko tilanteen?

Miten kiusaaminen lopulta loppui

Henkinen väkivalta loppui vasta, kun musta tuli kauniimpi kuin kiusaajastani (mieti, miten pinnallista) ja yksi hänen lempikätyreistään ihastui muhun (tosin uskalsi kertoa ihastumisestaan vasta, kun koulu loppui 9. luokalla) ja lopullisesti, kun hän ei huonolla keskiarvollaan päässyt samaan lukioon kuin mä. Se oli yksi mun elämäni tähtihetkistä. Kun tajusin, että enää hän ei ole siinä joka päivä. Annan varjo kuitenkin seurasi mua vielä hyvin pitkän ajan ja paraneminen oli todella hidasta.

Sittemmin olen kuullut hänestä kerran entisen luokkakaverin kautta, enkä mitään mairittelevaa. Hän ei enää kuulostanut mitenkään coolilta eikä mielenkiintoiselta ja ehkä se olikin hänen perimmäinen ongelmansa: ihminen ilman substanssia joutuu hakemaan huomiota muilla keinoilla.

Kiusaaminen loppui lukion alettua, mutta edelleen olin jatkuvan silmätikkuna olemisen jälkeen jotenkin hauras ja vasta totuttelin siihen, mikä oli muille ollut normaalia koulunkäyntiä jo vuosia. Lukion lähinnä piileskelin enkä onnistunut solmimaan kestäviä ystävyyssuhteita siellä, vaikka minulla kavereita olikin.

Osa 2: työpaikkakiusaaminen

Olen törmännyt kiusaamiseen ja toisen työn sabotointiin myös aikuisiällä työelämässä ja mikä pahinta, esimiehen taholta. Hän valitsi kiusattavaksi aina yhden alaisensa, jota nöyryytti ja syytteli milloin mistäkin niin kauan, että tämä joko lähti talosta, jäi pitkälle sairauslomalle tai jonka hän sai irtisanottua sopivalla verukkeella tekaistujen yt:iden aikana. Kuka tahansa, joka puolusteli kiusattavaa, sai osakseen saman kohtelun.

Hän tuntui aina keksivän uusia keinoja nöyryyttää työntekijöitä. Kerran hän palkkasi ihmisen pääasiassa savustamaan toisen ulos talosta. Kun homma oli hoidettu, hän alkoi kiusata savustajaa, jonka sitten lopulta irtisanoi, kun tämä ensin oli saikuttanut monta kuukautta milloin minkin syyn takia. Kaiken lisäksi hän tuntui nauttivan koko prosessista ja vallastaan suunnattomasti. Ihmiset olivat hänelle vain pelinappuloita.

Mietinkin, että onko alistaminen ja toisten pahasta olosta nauttiminen jotain, mitä opimme jo lapsuudessa vai johon joillakin ihmisillä siihen toisia suurempi taipuvuus? Oliko hänkin ollut kiusaaja jo pitkään vai vaan kasvanut siihen kasvaan vallan sokaisemana? Opimmeko jo koulussa, että kiusaaminen on ookoo eikä siihen kukaan tule puuttumaan? Koulukiusaamista on alettu puhua, mutta kuka uskaltaa kertoa nimillä kokemuksistaan työpaikkakiusaamisesta?

Koko henkisen väkivallan kulttuuri ihmetyttää mua yhä: minkälainen ihminen saa iloa toisen ihmisen nöyryyttämisestä? Mitä siinä saavutetaan ja jos saavutetaankin jotain, niin millainen ihminen saa sellaisesta ”saavutuksesta” nautintoa? Nää on aika naiiveja kysymyksiä. Vastaus lienee, että ne just ne mulkut.

Jokaisella lapsella on oikeus väkivallattomaan koulutukseen

Mun ensimmäisestä 9 kouluvuodesta 8 meni kiusattuna. Se jättää syvät arvet, vaikka mua ei pahoinpidelty ”kuin” henkisesti. Ja sama jatkuu kouluissa edelleen. On aikuisten asia varmistaa, että lapsi saa opiskella rauhassa ilman fyysisen tai henkisen väkivallan pelkoa.

Kiusaaminen on edelleen ongelma, johon kouluilla ei ole riittävästi valtuuksia puuttua.

Käy kannattamassa tätä tai jotain toista aloitetta, jossa ajetaan kiusaajan koulusta toiseen siirtämisen mahdollisuutta. Tähän asti vain kiusattuja on siirrelty. Tämä on valtava epäkohta maamme lainsäädännössä: jokaisella lapsella tulisi olla oikeus väkivallattomaan – sekä henkisesti että fyysisesti – elämään sekä koulussa että sen ulkopuolella.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/7377

________________

Seuraa Vuodenaitia myös Instassa tai Facebookissa tai lukaise edellinen postaus