Matka

”Vielä kerran?” vanhus kysyi naiselta.

”Ei, minun pitää mennä jo” nainen vastasi. Hän oli jo kaksi vuotta myöhässä. Hän oli peitellyt lapsensa nukkumaan, katsonut kuinka miehen syke laski yhteen lyöntiin minuutissa hänen vaipuessaan syvään matkauneen ja oli ollut menossa kohti omaa unikapseliaan, kun hän oli muistanut jotain mielenkiintoista aluksen keulassa. Jotain mitä piti vielä kerran vilkaista.

Nopeuden kasvaessa hän oli tuntenut olevansa vihdoin matkalla. Tätä tunnetta hän oli kaivannut koko elämänsä ja tämän tunteen pakottamana hän oli pestautunut perheensä kanssa Proxima B:n kolonisaatio-ohjelmaan. Tai hän oli pestautunut, perhe oli päättänyt lähteä mukaan, kun hän oli tullut valituksi.

Matka kesti kolmekymmentä vuotta ja sen ajan heidän kuului nukkua unikapseleissa, jotka hidastivat elintoiminnot niin, etteivät he vanhentuneet kuin muutaman vuoden. Kun sininen planeetta jäi taakse, olivat kaikki olivat kokoontuneet pääsaliin ja syöneet viimeisen ison aterian ennen kuin alus lähti kiihdyttämään neljännekseen valonnopeudesta. Silloin nainen oli havainnut ensimmäisen kerran harmaatukkaisen naisen seisovan virtuaalinäytön edessä tarkastelemassa ulkona vaihtuvaa maisemaa.

Pitkin iltaa hänellä oli häiritsevä tunne siitä, että nainen oli hänelle jostain tuttu. Lopulta hän hakeutui naisen viereen ja seisoi katselemaan tämän kanssa lähestyvää Venusta.
”Lucifer” vanhus sanoi, ja vilkaisi hymyryppyjen viiruttamien silmäkulmiensa takaa naiseen.
”Anteeksi mitä sanoit” nainen kysyi.

Sanoin ”Lucifer”, se tarkoittaa valontuojaa, iltatähteä, vaikka hyvin tiedettiin, että se on planeetta. Onkin huvittavaa, että se on mielletty myös Afroditen mukaan, jonka roomalaiset lainasivat uskontoonsa Venuksena. Haluan nähdä sen. Haluatko sinä?

Nainen tiesi, että halusi. Matka sinne kestäisi vain muutamia kuukausia, hän todella halusi nähdä sen.

”Miksi se huvittaa sinua?” nainen kysyi.

”Siellä on 464 celsiusta ja sade on rikkihappoa, melko paradoksaalista siis, että se on rakkauden planeetta. Kenties lux ja ferre, valo ja tuoja kuvaa raamatun yhteydestä paremmin sitä mystistä paikkaa, mihin muinaiset ihmiset uskoivat pahojen ihmisten menevän kuolemansa jälkeen.”

”Mutta ketkä olivat niitä pahoja?” vanhus jatkoi ajatustaan, mutta ei selvästi odottanut vastausta. ”Olemmeko me pahoja, kun menemme kohti sitä, leikkaamme aurinkokunnan halki sen vierestä kohti Alfa Centauria”

Nainen pohti keskustelua illallisella. Hän ei kävisi nukkumaan miehen ja lasten kanssa, mitäpä muutama kuukausi merkitsisi, jos hän valvoisi sen ajan?

Kun kuukaudet olivat vierineet, hän oli nähnyt Venuksen. Seuraavaksi hän oli nähnyt Saturnuksen, Uranuksen ja jäänyt odottamaan Nibirun näkemistä, vaikka oli tiennyt hyvin, ettei sitä ollut olemassa. Mutta miten hienoa olisi nähdä jotain sellaista, mihin muut eivät uskoneet? Vanhus oli ollut hänen seuranaan yksinäisillä käytävillä. ”Minun pitää mennä nyt, oikeasti, en voi elää enää lyhyempää aikaa perillä, se olisi pois yhteisestä ajastamme lasten kanssa”

”Etkö halua kuitenkin nähdä aurinkokuntien välisen tyhjyyden? Kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä itse, sinne on vain kolmen vuoden matka, sitten voimme mennä nukkumaan”

”Se on totta” nainen ajatteli.

suhteet mieli parisuhde ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *