Uusi maasturi hiljensi hiekkatien päässä olevalle kääntöpaikalle. Se pyöräytti keulan takaisin kohti tulosuuntaa ja sammutti moottorin.
Kuljettajana toimiva harmaantunut mutta roteva mies irrotti turvavyön toppaliivinsä päältä, hymyillen vaimolleen parransänkensä keskeltä. Vaimo, tukkansa tummaksi värjännyt viisikymppinen nainen vaikutti poissaolevalta, jopa vähän tylyltä, mutta ei miestä kohtaan. Kyllästyminen kohdistui takapenkillä istumassa olevaan glittermekossa istuvaan nuoreen naiseen, jonka meikit olivat valuneet korkeille poskipäille saaden punertavan otsatukan kanssa kasvot näyttämään surulliselta klovnilta.

– No niin, perillä ollaan mies sanoi, vilkaisten takapenkillä istuvaan naiseen, joka oli hänen tyttärensä.

Nuori nainen katsoi ylös takaikkunasta irvistäen ajatukselle, että hänen pitäisi nousta ulos autosta.

– Isä, mitä helvettiä? Me ollaan keskellä metsää, mitä vittua me täällä tehdään?

-Me tutustumme sinuun. Tai oikeammin äitisi tutustuu sinuun.

Naisen äiti avasi oven ja astui ulos pikkumustassa takissaan.

-Tämä on niin typerää, helvetti, nainen manasi. Typerä tyttö. No, tehdään tämä nyt sitten.

Mies kiersi takaovelle ja avasi tyttärelleen tien pois autosta.

-Tule ulos nyt vaan, mitä pikemmin tulet, sitä nopeammin pääset takaisin kaupunkiin.

Nuori nainen katsoi häneen haastavasti ja astui ulos korkokengissään, joista hän oli maksanut koko opintotukensa.

-Sinun kannattaa ottaa nuo pois muru, isä neuvoi lastaan.

-Joo, niin kannattaa, tyttö vastasi ääni täynnä tukahdutettu kiukkua.

Kuka tahansa muu, joka olisi asettunut hänen tielleen, olisi saanut kuulla kunniansa, mutta isää hän ei voinut vastustaa. Isä oli immuuni hänen myrkyilleen. Hän saattoi huutaa ja solvata isäänsä, jopa lyödä ja potkia, mutta tämä otti aina kaikki hyökkäykset vastaan kuin mannerjäätikkö maanjäristyksen. Hän nieli ne sisäänsä eikä näyttänyt, että niillä olisi ollut mitään vaikutusta häneen.  Solvauksiin hän vastasi hymyllä tai lempeillä sanoilla, jatkaen sen jälkeen kuin päätös, minkä hän oli tehnyt ja mitä hän oli vastustanut, olisi ollut yhteinen päätös.
Äidiltään hän sai aikaiseksi reaktion, mutta äiti oli vahva. Hän ei ollut voinut vastustaa äitiään ennen kuin nyt, muutettuaan pois kotoa. Äitikään ei raivostunut, mutta oli kylmä ja teräväsanainen, terävä-älyinen, hillitty ja tarkkanäköinen. Hänen violetin ja punaisen väreissä väreilevä raivonsa leimahti täyttäen koko maailman ja sai äidin hiljenemään, mutta hän ei voinut koskaan sanoa voittaneensa riitaa.

Nyt kun isä ja äiti olivat noutaneet hänet putkasta, hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta heitä vastaan. Hänen oli tehtävä mitä he pyysivät ja aivan kuten isä sanoi, mitä nopeammin, sitä parempi.

Äiti oli kadonnut metsään, nainen tajusi. Hän ei ymmärtänyt miksi. Äiti oli riisunut varsikenkänsä auton viereen ja ripustanut takkinsa auton etupenkille. Nainen riisui yksi kerrallaan korkokenkänsä tasapainoillen yhdellä jalalla vuoroperään.

– Kävellään, isä sanoi ja suunnisti suurten kuusten alle.

Nainen ei kysellyt, vaan lähti kävelemään isänsä perässä. Sukkahousut olivat jo rikki niin monesta kohtaan, ettei sillä ollut enää merkitystä.

-Minne äiti meni, nainen kysyi. Ei siksi, että olisi odottanut vastausta, vaan siksi, että pitäisi keskustelua yllä. Isä vilkaisi häntä hymyillen ja nyökkäsi ylöspäin.

Nainen vilkaisi ylös rinnettä, kohtisuoraan nousevan kallion suuntaan. Hän ei ymmärtänyt. Sitten jotain vilahti kallion harjalla.
Jotain liikahti hänen mielessään. Vihreä glittermekko, jos hän olisi muistanut sellaisesta omistavansa ja jonka hän oli ostanut opintolainalla, menetti merkityksensä. Hän alkoi kiihdyttää vauhtiaan. Hän ymmärsi ohittavansa isänsä. Huumaava tuoksu, tumma, sykkivä ja himoittava tulvi hänen tietoisuutensa päälle. ”Nopeammin” hän kykeni ajattelemaan. Nainen kiihdytti vauhtiaan. Hän repäisi mekkonsa helman auki, että sai jalkansa liikkumaan paremmin. Ylös kalliota. Hän pysähtyi seinämän eteen ja mietti hetken, katsellen etsien polkua ylös.

-Anna mennä, isän ääni kuului kuin kuiskaus, vaikka mies oli pysähtynyt yli kahdenkymmenen metrin päähän.
Annan, hän sanoi ja loikkasi iskien kyntensä kiinni seinämään ja rynnäten ylöspäin lähdes pystysuoraa seinämää. Päästyään ylös nainen näki peuran, suuren sarvekkaan peuran, joka lähti ryntäämään karkuun. Hän loikkasi tasajalkaa perään ja laskeutui käsiensä varaan loikaten heti uudestaan. Peura syöksyi läpi metsän karkuun ja nainen juoksi sen perään. Peura oli liian nopea, se pääsisi karkuun. Punainen raivo, sydämen sykkivän veren huuma sai hänet pinnistämään kaikki voimansa takaa-ajoon.
Peura juoksi silti liian kovaa. Hän jäi jälkeen. ”Ei!” hän kirkui mielessään. Silloin musta salama iskeytyi peuran kylkeen repien sen pään sijoiltaan. Eläimen jalat sätkivät sen kaatuessa yhtenä myttynä äidin kiinnittyessä sen kaulaan, repien kurkkuun ammottavan haavan.

”Vielä kerran?” vanhus kysyi naiselta.

”Ei, minun pitää mennä jo” nainen vastasi. Hän oli jo kaksi vuotta myöhässä. Hän oli peitellyt lapsensa nukkumaan, katsonut kuinka miehen syke laski yhteen lyöntiin minuutissa hänen vaipuessaan syvään matkauneen ja oli ollut menossa kohti omaa unikapseliaan, kun hän oli muistanut jotain mielenkiintoista aluksen keulassa. Jotain mitä piti vielä kerran vilkaista.

Nopeuden kasvaessa hän oli tuntenut olevansa vihdoin matkalla. Tätä tunnetta hän oli kaivannut koko elämänsä ja tämän tunteen pakottamana hän oli pestautunut perheensä kanssa Proxima B:n kolonisaatio-ohjelmaan. Tai hän oli pestautunut, perhe oli päättänyt lähteä mukaan, kun hän oli tullut valituksi.

Matka kesti kolmekymmentä vuotta ja sen ajan heidän kuului nukkua unikapseleissa, jotka hidastivat elintoiminnot niin, etteivät he vanhentuneet kuin muutaman vuoden. Kun sininen planeetta jäi taakse, olivat kaikki olivat kokoontuneet pääsaliin ja syöneet viimeisen ison aterian ennen kuin alus lähti kiihdyttämään neljännekseen valonnopeudesta. Silloin nainen oli havainnut ensimmäisen kerran harmaatukkaisen naisen seisovan virtuaalinäytön edessä tarkastelemassa ulkona vaihtuvaa maisemaa.

Pitkin iltaa hänellä oli häiritsevä tunne siitä, että nainen oli hänelle jostain tuttu. Lopulta hän hakeutui naisen viereen ja seisoi katselemaan tämän kanssa lähestyvää Venusta.
”Lucifer” vanhus sanoi, ja vilkaisi hymyryppyjen viiruttamien silmäkulmiensa takaa naiseen.
”Anteeksi mitä sanoit” nainen kysyi.

Sanoin ”Lucifer”, se tarkoittaa valontuojaa, iltatähteä, vaikka hyvin tiedettiin, että se on planeetta. Onkin huvittavaa, että se on mielletty myös Afroditen mukaan, jonka roomalaiset lainasivat uskontoonsa Venuksena. Haluan nähdä sen. Haluatko sinä?

Nainen tiesi, että halusi. Matka sinne kestäisi vain muutamia kuukausia, hän todella halusi nähdä sen.

”Miksi se huvittaa sinua?” nainen kysyi.

”Siellä on 464 celsiusta ja sade on rikkihappoa, melko paradoksaalista siis, että se on rakkauden planeetta. Kenties lux ja ferre, valo ja tuoja kuvaa raamatun yhteydestä paremmin sitä mystistä paikkaa, mihin muinaiset ihmiset uskoivat pahojen ihmisten menevän kuolemansa jälkeen.”

”Mutta ketkä olivat niitä pahoja?” vanhus jatkoi ajatustaan, mutta ei selvästi odottanut vastausta. ”Olemmeko me pahoja, kun menemme kohti sitä, leikkaamme aurinkokunnan halki sen vierestä kohti Alfa Centauria”

Nainen pohti keskustelua illallisella. Hän ei kävisi nukkumaan miehen ja lasten kanssa, mitäpä muutama kuukausi merkitsisi, jos hän valvoisi sen ajan?

Kun kuukaudet olivat vierineet, hän oli nähnyt Venuksen. Seuraavaksi hän oli nähnyt Saturnuksen, Uranuksen ja jäänyt odottamaan Nibirun näkemistä, vaikka oli tiennyt hyvin, ettei sitä ollut olemassa. Mutta miten hienoa olisi nähdä jotain sellaista, mihin muut eivät uskoneet? Vanhus oli ollut hänen seuranaan yksinäisillä käytävillä. ”Minun pitää mennä nyt, oikeasti, en voi elää enää lyhyempää aikaa perillä, se olisi pois yhteisestä ajastamme lasten kanssa”

”Etkö halua kuitenkin nähdä aurinkokuntien välisen tyhjyyden? Kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä itse, sinne on vain kolmen vuoden matka, sitten voimme mennä nukkumaan”

”Se on totta” nainen ajatteli.