Inttityttö mallimaailmassa
Astun sisään liiketilaan, jossa yhdessä huoneessa on käynnissä mallikurssi ja toisessa räpsitään kuvia elegantisti pukeutuneesta nuoresta naisesta. Tuntuu kuin en olisi koskaan poistunut tästä maailmasta, toisaalta tämä on kiehtovalla tavalla niin erilainen verrattuna kasarmielämään. Kuvauksiin valmistautuvia ravaa vessassa tarkkailemassa kursailematta itseään peilistä. Normit ja säännöt ovat tiukat täälläkin. Kaikki tavoittelevat kauneuden ideaalia; miehet ja naiset, vanhat ja nuoret. Armeijassa tavoitellaan voimakkuutta, jämäkkyyttä, särmäkkyyttä.
Kerron armeijataustastani odotushuoneeseen saapuvalle mallitytölle, joka kummastelee sitä, että en näytä lainkaan hänen mielikuvaltaan inttinaisesta. Puhumme mallikokemuksistamme. Hämmästelen hänelle eroa ja samankaltaisuutta muotoon järjestyvissä kurkkusalaateissa ja vessaan jonottavissa, siroissa mallikoululaisissa. Olen aina rakastanut tuoreita tilanteita, ja niihin liittyvää uusiin ihmisiin tutustumista. Se johtuu toimittajataustastani.
Kuvaukset sujuvat hyvin. Studiohuoneessa on kourallinen muitakin, mutta saan jännityksen pian katoamaan. Tiedän, että näytän hyvältä ja minusta on mukavaa yrittää parhaani salamavalon välähdellessä. Kuvaaja neuvoo asennon ottamisessa ja tallentaa noin 50 hieman erityylistä mustavalkokuvaa, joissa hymyilen nätisti. Muistan mallikoulutuksesta useita poseerauksiin liittyviä perussääntöjä, kuten sen, että kroppa näyttää kapeammalta kädet vyötäröllä, (ei siis lantiolla) ja kädet taskuissa ei saa olla, paitsi peukalot näkyvillä.
Intissä kädet eivät koskaan ole taskuissa, koska hansikkaat ovat sitä varten, jos paleltaa. Jos joukossa muilla ei ole hansikkaita kädessä, niitä ei ole sinullakaan, sillä varustuksen on oltava yhtenäinen. Hansikkaiden on kuitenkin oltava koko ajan saatavilla esimerkiksi taskussa, jos yhtäkkiä määrätäänkin, että niitä käytetään. Kropan kapeudella ei intissä ole merkitystä, ehkä lähinnä negatiivista. On parempi näyttää harteikkaammalta.
Oikeastaan marssimisessa ja catwalk-kävelyssä on joitain samoja elementtejä, kuten liikkeen samanaikaisuus ja käännökset. Lavakäännökset ovat tietysti toisenlaisia kuin sulkeisjärjestyksen käännökset, joiden ei ole tarkoitus olla siroja, sulavia kylläkin. Catwalkilla käveltäessä noudatetaan taustamusiikin rytmiä, mutta lantio keinuu naisellisesti ja askellus tapahtuu ristiin vartalon kaartuessa hieman takakenoon. Vartalo on jännittynyt pitkäksi ja hoikaksi, mutta rentous säilyy silti lanteiden keinahtelussa. Marssiessa persuksen ei ole tarkoitus vaappua, mutta kädet heiluvat nyrkissä sivusuunnassa marssin tahtiin ja askel on reipas, ei tosin hakkaava. Ryhti on suora ja leuka ylväästi koholla.
Triviaa, olkaa hyvät. Muistetaan kuitenkin se, että intissä varsinaisia onnistumisen hetkiäni oli muun muassa parin kuvitteellisen panssarivaunun tuhoaminen taisteluharjoituksessa, kun aseet, etäisyydet ja ympäristö olivat oikeat (olin siinä tilanteessa salaa onnellinen päihitettyäni tuhoprosentissa silloisen miespuolisen taisteluparini). Täysosuma, mahtavaa, ja sitten vaan kiireesti lipettiin, ja konekiväärimiehille töitä. Muotinäytöksissä esitellään vaatteita (ja joskus luomuksia ja ideoita, jotka vaikuttavat koko muun maailman ohella jopa sotilaiden elämään käytännöllisen vaatetuksen muodossa).
Käymme haastattelijan kanssa läpi parhaimpia kuviani, ja kyllähän minusta mainosmalliksi olisi. Hienoa. Kerron olleeni aiemmin statistina leffassa ja mainoksessa sekä käyneeni muutamat missikisat (muotinäytöksineen) ja mallikurssiakin. Intti tulee luonnollisesti mainituksi, ja se tekee minusta mielenkiintoisemman. Unohdan mainita poseeranneeni kaljumallina Uudessa-Seelannissa sekä muutaman muun jännittävän detaljin, jotka voisivat myös kieliä muuntautumiskyvystä.
Esiteltyään moottoripyöräilyvetimiä ja iltapukuja lavalla tiukan koreografian mukaan, ja ryömittyään metsässä polvet mustelmilla, huomaa nähneensä asioita monelta kantilta. Toimittajana olen tottunut hyppimään aiheesta toiseen ja hengittämään aina uudenlaista ilmaa. Tuntuuko mikään enää täysin uudelta ja ihmeelliseltä? Vai pystynkö enää vain kierrättämään ja yhdistelemään vanhaa? Matkustaminenkin tuo aina flashbackeja. Jännitän edelleen lähtöä, mutta olen kokenut sen niin monta kertaa, että siihen sisältyy jo nostalgiaa. Take-off tuntuu aina samalta, oli kohde mikä tahansa. Sama opiskelun, töiden, kirjoittamisen ja monen muun aiheen kanssa… Selviän kyllä, jopa menestyn. Kaikki on muuttunut tutuksi.
