Kaikki on saavutettavissa, mutta miksi?
Torstaista jälkkäriä reservioloissa, olkaa hyvät… ”Naisten hommat” ovat niin ihanan helppoja ja mukavia (vähän liiankin, koska tämähän lihottaa)!
Pohdin esseeseeni liittyen parin kirjan ääressä sitä, miten osittain päädyin lopulta lähtemään armeijaan. Havaitsin, että sotilaan ja toimittajan ominaisuuksissa ja toimenkuvien eettisissä periaatteissa on paljon samankaltaisuutta. Toinen välittää turvallisuutta, toinen totuutta. Kummatkin ovat hyvin tärkeitä arvoja, ainakin minulle. Miten päädyin ”hylkäämään” yhden toisen takia?
Aloittaessani työt journalistina kaupunkilehdessä yli kymmenen vuotta sitten parasta ammatissani olivat eettiset periaatteet, sekä tekemisessä ja siihen liittyvissä pohdinnoissa yhdistyneet vapaus ja itsenäisyys mutta toisaalta vastuu yleisölle ja itselleni. Haastoin itseni jatkuvasti tekemisissäni.
Näistä syistä ammattini oli myös arvostettu. Tietysti kohtasin monesti tytöttelyä, olinhan 19-20-vuotias nuori nainen. (Huomaan itsekin nykyisin joskus puolivahingossa pojittelevani nuoria miehiä, mutta se johtuu uutuudenviehätyksestä enkä tarkoita pahaa. Lupaan lopettaa sen!)
Ykkösenä totuus
Käytännössä tekemiseen vaikuttivat myös mainostulot esimerkiksi keveämpien tapahtumajuttujen ja paikallisten yritysesittelyiden muodossa, koska maailma ei valitettavasti pyöri pyhällä hengellä. Tärkeää näissäkin jutuissa tosin oli paikallisen yleisön ja paikallisten toimijoiden palveluperiaate; he saivat tietää, mitä uutta kulmilla tapahtui, ja kuka esimerkiksi uusi yrittäjä oikein on miehiään tai naisiaan. Kritiikitön ei tosiaankaan tarvinnut olla, ja kyllähän siinä uhkasi joskus mainostulot mennä, kun yrittäjä puhui selvää palturia toivoen, että kirjoittaisin ystävällisyyttäni täyttä bullshittiä enkä suostunut näin toimimaan. Sen sijaan hankin ripeästi monta toisistaan tietämätöntä haastateltavaa kuvailemaan samaa asiaa, jolloin minulle (ja viime kädessä yleisölleni) muodostui totuudenmukainen kuva asioiden kulusta.
En väitä, että olisin jotenkin täydellinen, ja että olisin aina tehnyt pelkkää priimaa. Yrityksiä ja erehdyksiä sattuu ammattilaisillekin. Joka tapauksessa pyrin parhaaseen lopputulokseen, halusin joka päivä kehittyä, kokeilla uutta, parantua vanhassa. Kyse oli minun ammatistani, ammattiylpeydestäni ja – identiteetistäni. Saatoin hyvillä mielin käyttää lomapäiviä, iltoja ja viikonloppuja juttuideoideni työstämiseen, taustamateriaalin penkomiseen, haastateltavien etsintään ja tekstien hiomiseen tai vaikka juttukeikkoihin. Se oli sitä, mitä halusin tehdä, ja sain siitä myös nuoreksi ihmiseksi reilua palkkaa (pari tonnia kuussa normaalista arkipäivinä klo 9-16 välillä suoritetusta kesätyöstä).
Maailma muuttuu…
Sitten tuli sähköinen media, oikein ryminällä, myös minun elämääni. Jatkuva uutiskilpailu, nopeuden vaatimus, väistämätön tarkkuuden vähentyminen, mutta samalla interaktiivisuuden ja palautteen lisääntyminen (asioita, joita esimerkiksi Kauko Pietilä ja Eeva Mäntymäki käsittelevät kirjassa Intermediality and Media Change, 2012). Aloin kadottaa käsitystä siitä, mitä journalismi on, ja miksi tulin alun perin alalle. Koulussa aikoinaan opetetun ja todellisuuden välille oli kasvanut kuilu. Yhteiskunta ja puitteet muuttuivat, tapa tehdä töitä muuttui, väki väheni, mediat yhdistyivät, yleisön (varsinkin nuorten) suhtautuminen tietoon, julkisuuteen ja mediaan ei ollut enää samanlaista kuin ennen.
Tuntui toisinaan, että olin enemmän julkinen sylkykuppi kuin oman alani arvostettu ammattilainen voimatta itse kasvaneelle kiireelle ja uudenlaisille vaatimuksille muuta kuin yrittää sopeutua ja hyväksyä, että kaikkeen ei vaan yhdellä kertaa ihminen pysty. Vaikka miten antaisit parhaasi, et vaan pysty olemaan sekä aina oikeassa että kasvavassa määrin nopea, tehokas ja kiinnostava verrattuna kaikkiin muihin toimijoihin. Enkä silti oikeastaan saanut tekemisistäni huonoa palautetta, päinvastoin. Nämä ovat vain omia tuntemuksiani. Olen töissä saanut muun muassa seuraavanlaisia palautteita kokeneemmilta: ”Esität liian fiksuja kysymyksiä tälle palstalle.” ”Harva harjoittelija uskaltaa ensimmäisenä työpäivänä neuvoa pomoaan siinä, miten uutinen kirjoitetaan.” ”You’re even over-qualified for this job.”
Jatkuvien elämysten virta
Ymmärrän, että mediat ova tiukilla. Journalistin ammatti on etenkin viime vuosina muuttunut kovaa vauhtia. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan ammattikunta on menossa, ja mihin sen pitäisi mennä. Sosiaalinen media ja sähköinen tiedonvälitys on muuttanut kaiken. Perinteinen käsitys journalistin roolista tapahtumien ja kansalaisten keskellä toimivana välittäjänä on himmennyt: lähes jokaisella on pääsy runsaan ja monipuolisen tiedon äärelle ilman toimittajaa. Esimerkiksi nämä blogit syövät omalla tavallaan perinteisen journalistin leipää. Se ei ole yhden bloggaajan vika tai yhden toiminnasta kiinni. Mutta onko se väärin? Toisaalta sosiaalinen media avartaa monen maailmaa ja lisää demokratiaa ja sananvapauden toteutumista ennenkuulumattomalla tavalla.
Ihmisille tarjotaan entistä enemmän toinen toistaan hurjempia mediaelämyksiä ja -kokemuksia, mutta kuinka moni miettii, mitä niiden elämysten ja kokemusten takana on? Maailma on enemmän auki uusille kokemuksille kuin koskaan, mutta vaikka tieto lisääntyy, niin kasvaako ymmärrys? Ymmärrys on minusta se, mitä journalismin pitäisi kasvattaa.
Ei elämyksissä ja kokemuksissa sinänsä ole mitään erikoista tai syvällistä.
Se tärkein kysymys: miksi?
Yksi unelmani, mahtava kokemus, jota täälläkin mainostin, oli kiivetä joskus Everestille. En yleensä hylkää unelmiani, mutta nyt olen ehkä tehnyt niin: onko moraalisesti oikein haluta väen vängällä kiivetä jo muutenkin ylikansoitetulle ja samalla roskittuvalle vuorelle, ja aiheuttaa hengenvaarallisten tilanteiden lisääntymistä huipulla? Elämä on todella arvokas asia, eikä kenenkään elämää tule laittaa alttiiksi turhan takia. Aloin miettiä asiaa jo Kilimanjarolla, koska tuntui oikeastaan hassulta tavata vuoren huipulla kymmenittäin porukkaa.
Köyhä maa saa siitä tietysti itselleen arvokasta turismia, mutta tämän ”erikoisuuden tavoittelun” ekologiset vaikutukset kannattaa myös ottaa huomioon matkaillessaan. Matkailu ja maailman avartaminen ovat hienoja asioita, mutta on hyvä aina tiedostaa, miksi tekee omalta ja muiden kannalta suuria päätöksiä.
Suurimmat huiput on vallattu ensimmäistä kertaa jo aikapäiviä sitten, silloin kun se oli vielä erittäin vaikeaa, ja pelkät lähestymismarssit vaativat viikkojen patikointia ja jokien ylityksiä, puhumatta siitä, ettei huipuille ollut vielä yksiselitteisiä reitityksiä ja varusteetkaan eivät olleet moderneja. Nythän Everestille pääseminen vaatii lähinnä rahallista panostusta, kuntoa ja treenausta, perehtymistä alueeseen, reitteihin ja kulttuuriin ja kykyä laittaa itsensä oikeasti tosipaikan eteen.
Mutta miksi? Miksi tehdä jotain vain, koska se on mahdollista?