Sillisalaattia, spasiba!
Kolmekymppisyyskriisi on ohi.
Pari vuotta sitten olin suunniltani: takana elämän erikoinen sivujuonne eli inttijakso ja loistava tulevaisuus omalla alalla. Olin ihan puhtaalla pöydällä. En oikeastaan tiennyt lainkaan, mitä seuraavaksi halusin. Koko elämä näytti sillisalaatilta. Kenelle siitä kertoa eheän tarinan ja miten?
Pum, nyt olen gradua takova freelancer, joka on puolihuomaamattaan muuttanut yhteen itselleen sopivimman miehen kanssa. Niin ironista kuin se tässä kontekstissa tavallaan onkin, hän on syntyisin itänaapurista. Tutustuimme niin, että tein eräälle yliopistokurssille henkilöhaastattelun hänestä, ja lopulta pyysin hänet sujuvana kertojana hahmoksi dokumenttiin (tv-haastattelukurssin pitäneen konkaritoimittaja Maarit Tastulan kehuttua häntä loistavaksi haastateltavaksi), jota aloin kuvata toisen kurssin puitteissa. Dokumentti, jonka aiheena olivat ennakkoluulot, ei valmistunut, vaikka materiaali on olemassa (koska Ukrainan tilanteen kiristyttyä puntaroin, haluanko sittenkään tehdä tällaista työtä). Sen sijaan nyt, vajaata vuotta myöhemmin, istun edelleen hänen keittiössään näpyttämässä koneellani.
Ehkä meidän lapsemme jonain päivänä todella kertovat, miten yksi esiäiti pakeni sotaa Karjalan evakkona, ja toinen asusteli samaan aikaan Keski-Aasiassa. Siinä sitä on juurissa selviteltävää. Suomalaisuus? Ehkä se on sitä, että on kasvanut yhdessä monella mittarilla tarkasteltuna maailman parhaista maista.
Kun ei tiedä, haluaako kasvattaa pitkää tukkaa ja värjätä blondiksi…
En ikinä suunnitellut mitään, kaikki vain kulkee omia reittejään. Tiesin joka päivä Afrikassa ollessani, että olisin onnellinen, kun näkisin hänen hymynsä lentokentällä. Niinpä sitten olinkin. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys, kun kaikki ympärillä muuttuu jatkuvasti.
Olen tehnyt remonttia: karsinut elämästäni kaiken turhan, ja pyrin tekemään sitä, mikä tuntuu kiinnostavalta ja hyvältä. Ei siis välttämättä helpolta, mutta sopivalta. Enkä stressaa liikaa. Ei ole olemassa vääriä asioita: vain sellaisia, jotka sopivat tai eivät sovi minulle, syystä tai toisesta. Yleensä sellaiset asiat, joita haluaa tehdä, sopivat hyvin – erinomaisesti. Ei voi laskelmoida liikaa tai kurkottaa liian pitkälle tulevaan. On parempi olla onnellinen sellaisena kokonaisuutena kuin on, vaikka palaset tuntuisivat ristiriitaisiltakin. Elää hetkessä ja tehdä hyvin sen, minkä aloittaa miettimättä, mitä sitten huomenna tai ylihuomenna tekee.
Siinä ehkä selkein muutos entiseen, ympäriinsä säntäilevään minään. Joka hetki ei voi eikä kuulu olla onnellinen, mutta kunhan pyrkii hyvään elämään, se riittää.
… vai haluaako leikata tosi lyhyeksi ja olla silleen, että who the hell cares, voi ihan hyvin keksiä luovan ratkaisun.
Ja jos vielä aina pyrkii oppimaan ja uskaltamaan jotain uutta, laajentamaan mukavuusaluetta ja riemuitsemaan kaikesta, mitä maailma ja oma mieli voi tarjota, ei paikallaanpolkevaa elämää ole. Opiskele historiaa, kasaa rubikinkuutio, harrasta uusia kuntoilulajeja, vaihda tyyliä, katso inhokkileffasi. Mahdollisuudet ovat rajattomat, ja ne avaavat taas uusia ovia.
Syntymäpäivälahjaksi toivon… kaiken ahertamisen päätteeksi taas vakituisempaa työtä omalta alalta, että olisin entistä parempi tyttöystävä maailman parhaalle poikaystävälle ja lisää sosiaalisuutta Suomessa ollessakin nyt, kun opinnot eivät enää vie ihan kaikkia mehuja.
Olen kiitollinen kaikista mahtavista mahdollisuuksista ja kokemuksista 31-vuotiaana sekä iloinen kaikkien niiden uusien ihmisten tapaamisesta, joiden kanssa sain viettää unohtumattomia hetkiä. Erityisesti muistan tv-juttukeikat Namibiassa (ja pitkät ylinopeudella taitetut keikkamatkat halki erämaiden), metsästysretken paikallisen ystävän (se tunne, kun oikeasti väijyy, tähtää, laukaisee korviahuumaavan pamauksen, osuu ja näkee täysosuman, ja se tunne, kun ajaa kaverin seurassa pikkukaupungista, hauskasta braai-illanvietosta Afrikan pimeitä maalaisteitä ja kuuntelee tarinoita siitä, miten tässäkin mutkassa usein näkee gepardeja, vaikka tuntuu kuin ajaisi suomalaista mökkitietä) ja juoksumatkan toisen lokaalin tutun kanssa (se tunne, kun juostessa näkee nousevan auringon värjäävän maan korkeimman vuoren punaiseksi ja rämpii yli kymmenen kilometriä upottavassa hiekassa aavikolla peläten pensaikkojen kohdalla), tanssimisen slummissa (se tunne, kun kaikki hälinä ympärillä tiivistyy ja hidastuu, ja iskee ajatus: ”I’m really here. This is authentic. I’m really with these people.”), yöpymisen yksin teltassa villileijonien ärjyntää kuunnellen (se tunne, kun ei halua tietää, ovatko taistelevat urosleijonat leirintäalueen aidan huteran aidan sisä- vai ulkopuolella), sekä toisaalta päivät paikallistoimittajana Suomen kamaralla Namibiasta toipuen (se tunne, kun saa kävellä yksin missä tahansa, mihin aikaan tahansa).
Parasta ovat olleet kuitenkin yhteiset muistot oman kullan kanssa. Arvostan hänen seuraansa ja tukeansa, ja sitä, että saan olla oma itseni hyvine ja huonoine puolineni. Olin kyllä tosi huvittunut, kun jossakin Zimbabwessa mietin, että onhan se ihan siistiä, että on nähnyt The Big Fiven luonnossa (Afrikan viisi isointa eläintä), mutta odotan silti Särkänniemi-päivää poikaystävän seurassa.
Nyt odotan viettäväni synttärit opettelemalla koodaamaan oikeiden nörttien johdolla…