Maratoneilta Mara-tonille
On aika valkkailla parasta tai kiinnostavinta Runebergin torttu -reseptiä tälle vuodelle, ja iloita hyvin startanneesta vuodesta! Tehty kansijuttu valtakunnan toiseksi suurimpaan päivälehteen, ja perjantaina ajattelin, että nyt on hyvä hetki saada sydänkohtaus… Esitin presidentti Martti Ahtisaarelle yhden tärkeimmistä julkisesti esitetyistä kysymyksistä, jonka koin koskaan esittäneeni. Rinnassa paukutti yllättäen hurjemmin täyteen ahdetussa yliopiston luentosalissa kuin live-radiota tehdessä, matkaoppaana kailottaessa, komppanian edessä seistessä, tv- tai videokameran tallentaessa, missikisoissa lavalla tai juoksukilpailussa. Ehkä fyysistä rasituksen tunnetta voisi verrata Kilimanjaron huipulla seisomiseen? Mutta jos siihen olisin tuupertunut, olisi se ollut melkein sen arvoistakin.
Kysymykseni koski Namibiaan liittyvän graduni aihepiirejä ja ajankohtaisia tapahtumia kyseisessä yhteiskunnassa. Se oli oikeastaan ihan tavanomainen kysymys, jonka kuka tahansa omasta tekemisestään innostunut olisi esittänyt. Sillä oli kuitenkin minulle yllättävänkin henkilökohtainen merkitys, monessa mielessä. Ehkä siksi, että en muista, koska olisin aiemmin miettinyt niin selkeästi muita ihmisia kysyessäni jotakin. Mietin, mitä moni viime kesäisen yleisöni jäsen Namibiassa ja toisaalta taas laajempi yleisö olisi voinut ja halunnut kysyä minun asemassani. Ja eikö se juuri ole journalistin tehtävä (vaikka en toimittajan roolissa ollutkaan)? Kysyä muiden puolesta, tuoda näkymätöntä näkyväksi, paljastaa asioiden ja ilmiöiden merkityksiä, yhtä lailla päättäjille kuin tavalliselle kansalle ja kaikille siltä väliltä.
En tiedä, onnistuinko siinä lainkaan. Kuunteliko kukaan muu kuin Ahtisaari ja muutama professori pitkää tekstiäni, saiko yksikään yleisössä ahaa-elämystä, ymmärsikö ajatuksiani? Toimittajakaan ei läheskään aina saa tietää, oliko hänestä jotain iloa vai ei, ja millaista. (Viime aikoina olen kuitenkin saanut tietää, että kansijutullani oli merkitystä, ja siihen olen tyytyväinen.) Oloni oli parrasvalojen jälkeen tyhjä ja täynnä adrenaliinia. Tässäkö se oli? Ei ilotulitusta, ei suurta muutosta maapallon liikeradassa ja itsekin olen vielä hengissä… Jotakin minussa kuitenkin muuttui oman toimintani seurauksena. Ja niinhän se on… Suurimmat muutokset omasta toiminnasta aiheutuvat itselle. Eivätkä muutokset tapahdu itsestään, vaan vahvimmat niistä nimenomaan oman toiminnan ja aloitteellisuuden seurauksena.
Siksi ei kannata jäädä odottelemaan, että elämä tapahtuisi. Kaikki paras ja hämmästyttävä tapahtuu, kun ottaa vastuun omasta elämästään itselleen. Siitä saa myös lisää energiaa!
Ja näistä Runebergin kuppikakuista saa myös hillitysti nautittavaa energiaa, joka kannattaa polttaa muun muassa positiivista mielialaa tuottavalla liikunnalla. Tai whatever, ihan miten kukin tykkää. Eipä meistä kukaan kai ole samasta muotista veistetty eikä tarvitsekaan.