Ehkä maailman epäseksikkäin postaus
Gradu on määrällisesti edennyt noin kolmasosaan tavoitepituudesta, joka itselläni on siinä 80-90 sivun hujakoilla. Tässä kuussa olisi tarkoitus edetä puoliväliin, ja olen hyvässä vauhdissa vetäisemään kierroksia korkeammallekin. Kappaleita työssä tulee olemaan perinteiset seitsemän alustuksesta johtopäätöksiin, ja nyt olen kolmoskappaleen kimpussa. Varsinainen tutkimusosa odottaa vielä kuukauden lähestymismarssin päässä.
Olen täysin tietoinen siitä, että tulen palaamaan aiempiin kappaleisiin ja ajatuksiini vielä myöhemmissä vaiheissa useita kertoja. Tärkeintä tällä hetkellä on saada tekstiä kasaan kustakin mukana olevasta aihealueesta, ja tarkentaa, järjestellä, yhdistää, lisätä ja poistaa myöhemmin. Samalla tietysti luen useita lähteitä, artikkeleita ja kirjoja, kuten syksylläkin. Aloittamisen vaikeuden yli päästyä on usein lopettamisen tuska. Mutta se on mahdollista, gradun tekeminen! Ihan vain, jos satut tuskailemaan päättötyön tai siihen liittyvien ajatusten kanssa…
Yliopisto on tuonut minulle mahdollisuuden ajatella maailmanmenoa laajemmin ja syvällisemmin, pysähtyä pohdiskelemaan ja ihmettelemään. Se on ollut hyväksi, ja esimerkiksi gradun tekeminen: se, miten aihe syntyi, ja miten työ kehittyy ja etenee, on mielenkiintoista. Ei tosiaankaan mitään elämästä etääntynyttä, kuivakkaa piipertelyä. Pääsen kyllä välillä näpertelemään itsekseni, mutta sitten taas kyselemään tutkijoilta ja todellisen maailman tyypeiltä omien mietintöjen ja lähteiden johdattelemana, olenko siellä päinkään, ja näin työ muotoutuu. Aihe on myös kiinnostava ja jatkuvasti elävä, sekä hyvin moniin ajankohtaisiin ilmiöihin kiinnittynyt. Hauskaa, millaisiin tilanteisiin virta vie, jos siihen hyppää. Ei tämä ihan hukkaan tämäkään harhailu mennyt.
Kevät on tuonut eteen muitakin kiinnostavia projekteja, joiden eteneminen selviää sitten myöhemmin muilla areenoilla. Kaipaan tällä hetkellä itsellisen intellektuellin pakertamisen oheen erityisesti luovaa ryhmätyöskentelyä tosielämän haasteiden kimpussa, mitä onkin koko kevään ajan luvassa. Rakastan itsenäisen seikkailun ja ideoinnin ohessa ongelmien ratkomista tiimissä, uusiin naamoihin tutustumista ja erilaisten tarinoiden kuuntelemista. Jos inttiajoilta jotain kaipaan, niin mahtavaa tiimihenkeä sekä erilaisia lahjakkuuksia ja työskentelytyylejä ja niiden kunnioittamista. Se oli ihan parasta.
Ilon aihe on sekin, että edessä häämöttää oletetun valmistumisen korvilla jo oman alan töitä. Mahtavaa! Elämässäni on kolme peruspilaria: toimiva työsuhde, toimivat ihmissuhteet (erityisesti parisuhde) ja nautittava vapaa-aika. Ehkä viimeinkin saan kaikki kolme rullaamaan yhtä aikaa, who knows. Puoli vuotta poikaystävän kanssa samojen seinien sisällä on nimittäin luistanut erinomaisesti. Kuten hän itse sanoo, suurin hankaluus syntyy siitä, kun toisinaan erehdyn asettamaan wc-paperirullan telineeseen väärin päin. Silloin hän tuumaa, että eipä tässä kai oikeita ja vääriä tapoja lopulta ole. Minusta vaikeinta on ollut keksiä, minne voisimme yhdessä matkustaa pienelle lomaretkelle ja koska.
Olemme viimein päässeet molempia tyydyttävään lopputulokseen (sujuvaa city-elämää yhdistettynä upeaan luontoon, vuoristoisiin ja vehreisiin maisemiin sekä miellyttävään ilmastoon), ja olen saanut siirtyä levottomasta haaveilusta polkujuoksumahdollisuuksien bongailuun eräässä mahdottoman kiehtovassa, kaukaisessa maassa. Matkustaminen on ehdottomasti yksi elämisen parhaita puolia, ja tuskin maltan odottaa ensimmäistä yhteistä matkaa. Olen unelmoinut läheisestä matkakumppanista jo jonkin aikaa, vaikka tietyllä tavalla olenkin aina nauttinut yksin seikkailemisesta. Todennäköisesti tälläkin reissulla noin päivän verran kuluu niin, että molemmat voivat panostaa johonkin ikiomaan kiinnostuksen kohteeseen ja nauttia seikkailun tunteesta. Parasta on kuitenkin voida jakaa uusia kokemuksia.
Muuten me olemmekin kuin mikä tahansa kolmekymppinen pariskunta. Sellaiseksi me olemme muuttuneet hämmästyttävän nopeassa ajassa; tapaamme vain muita pariskuntia, vietämme rauhallisia viikonloppuja syöden hyvää ruokaa ja nauttien elokuvista ja väsymme juhlissa liian nopeasti. Kokkaan ja leivon vieraille. Hulvatonta, sillä vielä muutama vuosi sitten minun ei pitänyt ikinä olla tällainen. En olisi voinut sieluni silmin kuvitella koko tilannetta. Minusta kunnollinen ruoanlaitto kotona pitkän työpäivän jälkeen ennen harrastuksia ja rauhoittumista olisi ollut kidutusta, ja semi-feministiselle city-sinkulle myös vähän periaatteellinen kauhistus (olkoonkin, että minulla ei ole ikinä ollut herkkuruokia eikä ravintola-annoksia vastaan mitään, ja minusta kaikki saavat laittaa ruokaa kotonaan, miten tykkäävät, ja se on aina ollut kiehtovaa muiden tekemänä). Ajatus siitä, että olisin ilahduttanut esimerkiksi jotakin deiteistäni kotikutoisella murkinalla, olisi ollut minusta järkyttävää: olisin ehkä houkutellut epäseikkailullisia tyyppejä, jotka etsivät sitä, jonka luokse mennä, kun haluaa täyttää vatsansa. Niinpä annoin miesten kokata (ja koin miellyttäviä yllätyksiä).
En ole kuitenkaan koskaan tullut kenenkään mainionkaan tyypin kanssa näin loistavasti toimeen. Olemme molemmat pohjimmiltamme kilttejä kotihiiriä, joilla on vain omat erikoisuutensa ja avoin mieli uutta ja jännää kohtaan. Myös toisiamme. (Kyllä, jälleen kerran totean, miten hieno juttu tämä parisuhdekin on, takinkääntäjä, seikkaileva ikisinkku. Vaikka ns. ”tehokkuudestani” on ehkä tippunut puolet, mitä se sitten tarkoittaakaan… Että keskittyisin tsiljoonaan mitättömään pikkuasiaan sen sijaan, että vaalisin muutamaa tärkeää projektia? Priorisointi ennen kaikkea.)