Onnellisuuden ja vihan välissä

https://www.youtube.com/embed/8ZqcB2hEJcc” width=”420″>

Kaikkialla pohditaan onnea ja onnellisuutta… Onnella rahastamista, vaatimusta olla aina onnellinen, pakottamista ikuisen hymyn kulttuuriin, vaikka ei hymyilyttäisi. Toisaalta vihapuhe, yleinen ärtyneisyys ja huono julkinen käyttäytyminen ovat muuttuneet kurjistuneiden olojenkin seurauksena tavallisiksi ilmiöiksi.

Muistan itseni muutama vuosi sitten ainaisesti ärtyneenä julkisissa kulkuvälineissä. Havahduin kiireen keskellä siihen, että minulla ei ollut voimia tai aikaa olla ystävällinen. Ja jos ei ole ystävällinen ja avoin ympäristölle, ei saa vastakaikua. Kauhistuin sitä, että ikinä ei tuntunut olevan aikaa… tavallisille asioille.

Kuten ihmissuhteille. Kävin treffeillä, pyysin toisinaan kumppaneita luokseni kahville, ja joskus peruin tapaamisia viime tingassa, koska oli ilmaantunut ylitöitä. Omalla tavallaan tuolloinen elämäni viehätti minua. Se oli tavallaan korkein askelma siihen mennessä, olin ylpeä siitä. Minulla oli kiire, ihmisillä, joilla menee lujaa, on kiire. Silloin on tavallaan ookoo antaa pakit välillä muulle, vaikka sitten yksinäiseen keskustayksiöön astuessa miettii, että täältä puuttuu jotain. Miettii, miten jokunen kuukausi sitten suunnitteli sisustavansa uuden kämpän omilla lempiväreillä, mutta lopulta on tyytynyt Ikean antimiin ja matkalaukku lojuu edelleen purkamatta eteisessä. 

Matkalaukku, turvasatama. Nurkassa se muistuttaa siitä, miten olen varannut itselleni loman puolen vuoden päähän. Ja millaisen loman… Sellaisen, että uppoudun vapaahetkinäni vuorikiipeilyä käsitteleviin teoksiin, ryntään viikonloppuisin ja iltaisin viimeisillä voimilla kuntoilutunneille ja lenkille ja haaveilen rajojeni rikkomisesta. Tämä ei ole tässä, ei niin millään. 

Toisina hetkinä taas halusin repäistä, tehdä jotain spontaania. Epätavallinen elämä ja kiire vaativat epätavallisia huveja. Ihmissuhteet muuttuivat jänniksi elämyksiksi. Hetken huvia, kokeilu, leikkiä, jotain sellaista. Pois pyyhittävää, unohtuvaa. Hassu päiväuni eikä koskaan mitään todellista.

Tarvitsin todellisen riuhtaisun päästäkseni vapaaksi urautuneesta, sinänsä ehkä onnellisesta maailmastani. Siitä puuttui jotain, kaikesta huolimatta. Lopulta en tiennyt, mitä kaikkea ponnistus ulos tulisi vaatimaan. Ponnistin, ja ulos putkahti jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Putosin kylmään maailmaan, autioon sellaiseen. Kauas kaikesta tutusta. Olin ikään kuin saapunut lähtöruutuun. En tiennyt, mitä ajatella asiasta. En ollut suunnitellut sitä, se oli ensimmäinen kerta, kun en ollut suunnitellut tapahtumia vähääkään eikä minulla ollut selkeitä suuntaviivoja. Lisäksi olin yhtäkkiä menettänyt itsetuntoni. Tuntui elähtäneeltä maitopurkilta: sisällysluettelo oli jotenkin vanhentunut. Olin tehnyt jotain väärin, vaikka olin tehnyt niin kuin minun piti, omantunnon ja sisimmän mukaisesti. 

Mitä ihmettä? Minunhan piti tulla onnelliseksi. En tiedä, olinko aiemmin ollut superonnellinen, mutta nyt en ainakaan ollut sen onnellisempi. Mikä kaiken tarkoitus siis on? Näitä pohdin ja pyrin etenemään polullani.

Elämä alkoi voittaa, ovia aukeni, vaikka harharetkiä ja tekemistä se vaatikin. Itsetuntoni pysytteli matalalla pitkän aikaa. Muutin ihanan avaraan opiskelija-asuntoon Tampereen Tammelassa, aloitin opinnot yliopistolla. Kävin treffeillä, ihan vaan katsomassa, millaisia tyyppejä vapaana vilisee. En pyytänyt ketään kahville luokseni, mutta kahviloihin, keilaamaan, leffaan, ravintoloihin syömään, kaikkea sellaista. Ei mitään hurjaa. Tai yritin ehkä joskus pistäytyä jossakin kauan sitten hurjana pitämässäni elämäntyylissä, mutta se oli menettänyt hohtonsa, lopullisesti.

Niinpä tein vain kaikkea sellaista, mitä aikuinen opiskelija tekisi. Ja minä opiskelin. Kävin töissä elääkseni. Urheilin ja söin. Iltaisin oli yhä toisinaan vaikea saada unta, mutta minulla oli runsaasti tekemistä, menoa, suunnitelmia.

Nyt… Minun ei tarvitse miettiä sitä. Olen onnellinen. En siis missään pilvilinnoissa, jatkuvassa hypen tilassa. Enkä pomppaamassa vapauden riemussani jonnekin tuntemattomaan. Minusta tuntuu käsittämättömän hyvältä jakaa normaali, millainen tahansa arkeni toisen hyvin samanlaisen kanssa. Okei, ei ehkä millainen tahansa. On tärkeää saada tehdä jotain, mistä oikeasti pitää, jotain millä kokee olevan merkitystä. Kun ei tarvitse säästää kaasua, se on hienoa. Koskaan ei tule sitä päivää, kun saa olla päästämättä kaasua, jos sitä ei brutaalisti ota. Täytyy vaan unohtaa olla pidättelemättä.

Kuten kaikki pisimmät suhteeni, tämäkin alkoi rauhallisesti. Ja niin, että ajattelin aluksi, että tästä ei varmasti tule mitään, koska eihän hän ole edes tyyppiäni. Mutta me olemme kuin paita ja peppu, toistemme luonteita ja tapoja tasapainottavia. Samanluonteisia, samanikäisiä. Hän on mukava, älykäs ja hänellä on kauniit piirteet. Hän on etevä yksissä, minä toisissa asioissa, ja me kumpikin tykkäämme vaivata kapasiteettiamme uusilla ja toisaalta itsellemme parhaiten sopivilla haasteilla. Olemme molemmat keskenämme hupsuja hassuttelijoita, ja otamme elämän sellaisena kuin se vastaan tulee.