Kohti takakansitekstiä

Kova flunssa pätkähti päälle jo toistamiseen reissun jälkeen, joten voin antaa itselleni luvan lepuuttaa päätäni kirjoittamalla hetken ”julkista päiväkirjaa”.

Gradukin on edistynyt pian jo sivulle 80, eli uskottava se on, että urakka lähestyy loppua… Työssä tullee lopulta olemaan yli sata sivua (alussa ajattelin 70 – 80 sivun tavoitteen riittävän). Tuntuu todella hienolta olla tässä kohdassa. Oli mukavaa aloittaa opinnot pitkästä aikaa – kerätä ainutlaatuisia uusia kokemuksia ja terästää erinäisiä vanhoja taitoja -, mutta kyllä niiden päättäminenkin houkuttaa.

Muuttaessani lähes tasan kolme vuotta sitten Tampereelle, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä elämä toisi eteen. Nyt sen voi jopa myöntää, että tuolloin koin todennäköisesti lievää masennustakin oudosta elämäntilanteesta intin jälkeen. Yritin silti parhaani mukaan, myös blogia kirjoittamalla, pitää tähtäimen tulevaisuudessa ja ajatella positiivisesti. Helppoa se ei aina ollut. (Kiitän muun muassa entistä ihastustani siitä, että hän eron jälkeen pakotti minut eräänä tärkeänä aamuna nousemaan sängystä ja suuntaamaan kohti unelmiani: kielikokeeseen, josta lopulta sain lähes täydet pisteet. Kiitän myös silloisia kämppiksiä siitä, että he raahasivat minua puoliväkisin erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin, vaikka jouduinkin tuottamaan pettymyksen muutamalle mukavalle miekkoselle.) Raha, pärjääminen ja tulevaisuus mietityttivät. Siitäkin huolimatta, että lopulta asiani olivat tuolloinkin koko ajan ihan ookoo ja pysyin aktiivisena ja aikaansaavana.

Olin vuosien sinkkuelämän aikana tottunut pärjäämään ja sitkoilemaan yksin (kunhan vain päämäärä on aina ollut olemassa). Niinpä jatkoin erilaisten mahdollisuuksien testailua, henkisen ja fyysisen toimintakykyni kehittämistä ja ylläpitoa, ja asetin itselleni jatkuvasti pieniä ja isoja tavoitteita. Ja raportoin edistyksestäni – esimerkiksi tätä kautta.

Nyt olen sitten tässä. Ensi vuonna töitä maisterina hakeva ja ehkä (jos siltä tuntuu) häitä (en yhtään tiedä, millaisia ja sehän se mahtavaa onkin) suunnitteleva nuorehko nainen. En ole koskaan ollut häätyyppiä, joten siitä tulee todellakin hauskaa ja piristävää. Olen iloinen ja onnekas siitä, että löysin rinnalleni miehen, jolle on tärkeää, että saan toteuttaa omia unelmiani (totta kai hänkin toteuttaa samalla omia unelmiaan). Jokaisella on kuitenkin vain se yksi elämä, joten läheisissä ihmissuhteissa ei voi tyytyä vähempään.

Kymmenessä vuodessa voin sanoa oppineeni, mitä tahdon elämältä, työltä ja rakkaudelta. Juurikin asioita, joita viimeisten parin vuoden aikana olen tehnyt.