Mahtavalla matkalla

Graduohjaajan tapaamisen jälkeen tekemiseen palasi ilo. Nautin tästä kirjoitus- ja tutkimusprosessista; en ole koskaan ennen tehnyt mitään täysin vastaavaa. En ole pariin viikkoon kiukutellut avopuolisollenikaan. Aamutkin alkavat taas tukkoisesta nenästäni huolimatta kyykyillä, lankuilla ja punnerruksilla. Liikunta on syksyn ajan ollut kokeiluja lukuun ottamatta tauolla mahdollisesti allergisen nokkani takia, mikä osaltaan hiukan kiristää hikinarkomaanin pinnaa. 

Nyt on taas yli kolmekymmentä sivua uutta tekstiä kasassa, ja saanen teoriaosuuden kuntoon joulukuun puolivälin paikkeilla. On siis hyvin harhaanjohtavaa puhua kirjoitetuista tekstimääristä, kun opinnäytteessä kuitenkin sisältö ratkaisee ja tekeminen on prosessi. Aiempaan joutuu palaamaan, vanhoja uria välillä unohtamaan ja uutta lisäämään. Tärkeintä on oppia uutta, kerrata vanhaa, yhdistellä asioita, saada uusia oivalluksia ja ajatella. Minusta kuitenkin tuntuu hyvältä muistuttaa itselleni lukumäärillä, että olen tehnyt jotain gradun eteen ja työstänyt asioita, ja siksi pidän päiväkirjaa myös ”edetyistä matkoista”.

Gradu on vähän kuin pitkä marssi; se näyttää alussa loputtoman pitkältä ja epävarmalta taipaleelta. Jos on aiemmin tehnyt vain muutaman kilometrin marsseja keveissä varusteissa ja auringon paistaessa, tuntuu ajatus vuorokauden mittaisesta etapista jatkuvassa sateessa ja täyspakkaus selässä tuntemattomassa maastossa mahdottomalta. Siinä ei sitten auta kuin lähteä kävelemään ja ajatella, että missäs se ensimmäinen rasti kartan mukaan onkaan. Aikaa on, välineet on ja kuntoa on, joten eiköhän tästä joskus perille päästä.

Tämä on kyllä mahtava matka, ehkä lopultakin yksi antoisimmista. Ainakin tällä aurinkoisella hetkellä vaikuttaa siltä. Itsensä haastaminen eri tavoin on ehkä parasta maailmassa.